Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi
kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin
varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän
vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä
Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä
ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta —
matkalla oli kosto tuleva.
Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli,
niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä
saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen
espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme
hukassa.
Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti,
ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre
Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat
viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin
varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja
useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä
juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan
taisteluun.
Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta
vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta.
Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.
Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että
hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme
miestä häntä vastaan pidättäen häntä.
"Päästäkää minut!" hän huusi.
"Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet
kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi."
Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen
he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.
Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen
upseerille sanoen:
"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni,
vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."
Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:
"Olen tekevä, minkä voin."
Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka
oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme
linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä
kohtalomme nyt oli.
Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän
kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri
oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.
Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen
kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta
kuvernööri oli taipumaton. —
Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina
kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon
meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa
kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.
Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.
Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani,
— niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa.
Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä
olon ainoa, joka elän.
Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana —
pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut
vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä
saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa.
Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa,
ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin,
rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri
Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on
merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta
mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?
En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin
uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.
Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että
ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken,
jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät,
kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin
ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä
ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja
nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin
hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos
niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset
_takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei
viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen
ja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole
täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta,
sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.
Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen,
että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen.
Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla,
ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun
maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.
Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla
Brasilian rannikolla.
Vuonna 15-- toukok. 24 p:nä.
Claas Janszoon Enckhuysenistä.