Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella,
jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten
kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta
kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen
putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä,
purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan
mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena
kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin
kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului
omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi
paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan
palaseen, joka sattui eteeni.
Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia
miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut
pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:
"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!"
Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan
päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin
pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin
oli se hän.
Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen,
tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme
airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä
meikäläisistä oli jäänyt jälelle.
Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli
saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä
itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.
Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin,
ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin
kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului
koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä
nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin
haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen
varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.
Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset
makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta
ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla
ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi,
että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme
varmaan kuolemaan.
Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana
huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa.
Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa
saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa
kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.
Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja
vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme
maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka
mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.
Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli
täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua
uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri
on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin
oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä,
ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat
mieluimmin ensin tutustua saareen.
Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme
hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja
piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten
varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita,
vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti
ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme
voimaamme ja rohkeuteemme.
Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle
kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta
neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan
pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä
seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi
vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä
metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme
olla kulkematta etemmäksi.
Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme
rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme
syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.
Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin,
ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää
odotellen.
Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla
pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?
Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä
ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät
laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle
ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.
Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa
espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka
intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä
kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua
eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät
nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana
näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan
etupuolen.
Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja
katselimme siitä taistelun loppua.
Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa,
ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He
tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat
näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi
sisämaahan.
Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä
näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja
pimeys oli lopettanut taistelun.
Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan
ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän
avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen
ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada
maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä
paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.
Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten
huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä
vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää
ehdotuksemme.
Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi
lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut,
tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.
"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla
samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta
puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä
johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän
kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."
Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti
tuleman.
Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme
laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa.
Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla
hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot
punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet
yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua
ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.
Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue
espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi,
nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.
Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan
otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka
jälkeen menimme levolle.
Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin
Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden
kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään,
etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren
rannikolle.
Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut
ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet
keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu
toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin
puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille
varmana turvapaikkana.
Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt
pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi
intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot
jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse
meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat
meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden
kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme
kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan,
joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa
olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä
oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina
tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli
laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut
kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan
jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa
punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat
heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä
pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois
suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.
Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme
uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen
voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.