Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.
Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki
olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin
neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä
veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa
istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin
ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna
oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän
seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme
epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen
katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi
ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut
osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle
kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat
sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä
tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.
Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen
viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen
kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut
Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että
muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen
kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on
kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin
poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan
avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen
kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan
hänen suojelevan hänen poikaansa.
Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme
muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:
"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." -- Hän
kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.
"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän
minulta.
Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan.
Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat
kolmasluokkalaistovereitasi?"
"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua -- ennen
muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"
Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat
sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä
asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin
tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.
Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja
nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita
ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin
tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.
Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja
vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein
tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka
hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt
minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen
näköisenä mielessäni.