Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.
Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon
tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia.
Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet
luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän
luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä
oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli,
vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta,
joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja
suhinaa aivan kuin kadulla.
Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset
käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta
ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään,
viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari
ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa
seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon."
-- Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat:
"Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita
kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle
kädellään.
Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi
kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi
että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti.
Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se
voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli
siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." --
Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. -- "Stardi siirretään,
kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista
kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut
nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli
Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.
Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä
viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja
olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin
ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten
hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä
tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle
anteeksi!"
"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat:
"Ei koskaan."
"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa",
toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani,
mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään
sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"
Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat
käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa
liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin,
herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen
poistuessaan voinut salata liikutustaan.
Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien
oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä
vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar,
punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka
muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin
tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan
miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa
kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta,
oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli
sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä.
Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki
pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli
kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen
syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle
viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin
Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan
paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä,
miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua.
Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi,
näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että
hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen,
jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin
isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit
kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle
olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." -- "Ei
ole ketään." -- "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen
koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä
voinut sanoa mitään.