Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.
Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt
onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen
väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät
horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin
kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä,
pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan
hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen
päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista
erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me
myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta
oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita,
joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja
koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta.
Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka
minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea.
Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta
minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta
päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä
puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle
sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla
polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet
kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon
aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!
Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä
uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii
vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo
hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.
Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka
pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja
kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo
silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys
liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja
punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy
niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista
on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä
puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään
pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain
pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen
ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja
nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei
enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen.
Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti
äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka
asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt
työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja
antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän
hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun
Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn.
Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen
otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni.
Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."