"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut
jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon
pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun
hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän
oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii
puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä
siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä
voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo
onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"
Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä.
Rientäkää nyt vain!"
Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme
katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia
parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en
ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut
minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään
sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on
ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei
ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle,
onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"
"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.
"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa
ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."
Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen.
Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi
puutarhuri. "Tyttäreni -- pian, pian!"
"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä
ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.
Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän
katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi
avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä
pientä tyttöä.
Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen
syöksyivät toistensa syliin.
Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina.
Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen
molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.
Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä
kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti,
ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on
tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko
te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän
merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin
tahdon oppia nuo merkit."
Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies
on, joka on tullut sinua tapaamaan?"
Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin
villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."
Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön:
"Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän
puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän
syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten
puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"
"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha
tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. --
Ettekö tietänyt sitä?"
"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä.
"Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä
kirjoittaneet... mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen
pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun
ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"
"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä,
sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te
puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän
edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme
opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri
ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen
syntymistä varten."
Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut
vielä.
Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko
iloinen siitä, että isäsi on tullut!"
Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.
Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata
vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa.
Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."
Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen
siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"
Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut
tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen
sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."
Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä
tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.
"Mikä on äitisi nimi?"
"An-to-ni-a."
"Mikä on pikkusiskosi nimi?"
"A-de-lai-de."
"Mikä tämä laitos on?"
"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."
"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"
"Kak-si-kym-men-tä."
Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin
yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi
opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te
saatatte tyttärennekin itkemään. -- Te olette siis tyytyväinen."
Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos,
kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi,
etten tiedä muuta sanoa!"
"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän
tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien
tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja
maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on
suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän.
Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on
kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella
ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."
Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa
olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja
hieroi otsaansa.
Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne
joku valmistavan luokan oppilas!"
Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka
oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.
"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme
alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt
tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan
kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla
tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti
saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei",
sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin
käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja
lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja
rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e".
Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko
nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.
Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä
kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen
mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä
näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan
vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa.
Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää
minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi
minuutiksi!"
Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä
vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa,
tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen
näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.
Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan
kiittää johtajaa?"
"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista
henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö
jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar
yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän
huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa
Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut
häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä
ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä
seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"
Tyttö hymyili ja vastasi:
"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin
hyvä."
Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen
kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui
huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa
esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen
laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä
kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään:
"Ca-te-ri-na Gior-da-no."
"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja
antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä
perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."
Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.
"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.
"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet
perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko,
että minä jätän hänet sinne."
Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.
"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi
puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen.
Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa.
Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne,
Gigiani!"
Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä,
antoi kätensä isälleen.
"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä
kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia
kiittämään."
Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli
jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin
köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on
uusi, kaunis kultaraha."
"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna.
"Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se
kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä
me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."
"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".
Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt
hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän
sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.
Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:
"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"