(Opettajan kertomus.)
Torstaina toukokuun 11 p:nä.
Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias
työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.
Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan
pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain
varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin
paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli
useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.
Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä
tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän
matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan
muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä
maksetuista suurista palkoista.
Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen
oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli
uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos
Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä
serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin,
onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä,
joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin
hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä
kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti
kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi
taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten
itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi
kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän
aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein
kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa
pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli
tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi,
sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin
poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi
eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.
Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti
valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään.
He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He
kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli,
mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan
perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta
he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä
tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta
vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa.
Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan
minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka
äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että
hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata
nimeään.
Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat
hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei
mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä?
Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään.
Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan
voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan
ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä
oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset
puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.
Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt
minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." -- Isä pudisti
päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis
ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä
kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi
itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka
päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin
selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on
mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa,
pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei
ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta
italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran
olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan
serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta
perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on,
että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."
Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä
suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja
ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja
että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi,
kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä,
jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs
isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja
tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun
kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen
viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika
sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja
serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat
hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä:
"Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on
sinua auttava."
Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin
oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi
taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa,
joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona,
vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa,
silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli
pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku
oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen
päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen
takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa
unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä
säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän
aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.
Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin
salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se
oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä
kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava
yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät
olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut
erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi
kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä
jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua
ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta
vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin
kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut
veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka
saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä
tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta.
Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi
istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken
sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä
tulleen.
Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi
sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat
loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat
viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät
kuolleilta.
Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja
vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään -- aina
ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta
vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana
äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui
olkapäätä vastaan.
Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien
katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä
ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan
samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.
Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät
olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut
erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan
etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä
kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja
huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi:
"Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä
ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset
aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa
kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan
vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla,
keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan
tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla,
löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa?
Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He
juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu... Mutta
tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus
suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.
Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he
pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski
ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos
Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.
Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua
ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman
päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt
hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut
uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka
ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän
juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut
eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen
rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa
kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa
varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta
mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän
astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti
heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen
veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan
lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan
kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti
ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".
Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä
katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti
päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut.
"Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa
kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota
etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa
katua.
Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli
pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä
käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan
melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja,
joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat
lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla
ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin
pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden
reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.
Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä
loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi
yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi
ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat
niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa
hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli
etsitty katu.
Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla
tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen
sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin
neekerivaimo.
Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan
kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki
n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin
kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän
sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan
nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan.
Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli
harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi
espanjankielellä:
"Mitä tahdot, poika?"
"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä
Francesco Merellin puoti?"
"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.
Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.
"Milloin hän kuoli?"
"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa
kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että
hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti,
ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."
Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun
äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi
saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut
Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä.
Minun täytyy löytää äitini."
"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä
kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää
jotakin."
Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli.
"Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin
kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa
perheessä?"
"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat
tuolla Taiteidenkadun päässä."
"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös
talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne!
Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."
Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä
käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"
Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.
Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes
pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon
porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka
takana levisi piha täynnä istutuksia.
Marco soitti kelloa.
Eräs neitonen tuli avaamaan.
"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika
levottomasti.
"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta
nyt me asumme täällä."
"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.
"Cordovaan."
"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka
palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini.
Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"
Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa
jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan.
Odottakaa hetkinen!"
Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas,
harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan
miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi
sitten huonolla italiankielellä:
"Äitisi on genovalainen?"
"On", vastasi Marco.
"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän
ihan varmaan."
"Ja minne he ovat menneet?"
"Cordovan kaupunkiin."
Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:
"No sitten minäkin lähden Cordovaan."
"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on
täältä sata penikulmaa."
Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.
"Katsotaanpa -- katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra
osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä
tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja
kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja
kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"
"On minulla vielä... vähäisen", vastasi Marco.
Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti
kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni
italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi
genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka
tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se
herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki
tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion
kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka
auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin
perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia
liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat
maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"
Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui
laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa
Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä,
nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt
asteli.
Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi
hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen
houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä
hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä
ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen
kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan
päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa
purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti
Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he
puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.
He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti
pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.
Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka
rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on
kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä
ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat
olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja
pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä.
Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos
pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat
kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita
salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä
suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen
lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi
laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa.
Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät
he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein
yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä
äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin
pusertui kokoon.
"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden
ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta
sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt
nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet
niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä
katsellut...
Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti
hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet
pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän
rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi:
"Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee,
siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki
maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat
pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan,
kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.
"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi
koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja
penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini.
Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin
hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä
saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon
valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion
kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä
satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat
veteen.
Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen
sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä
suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu
kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat
valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan
sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta
hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen
synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa
Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän
näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina
vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla
hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella
näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta
taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:
"Mitä sinä tahdot?"
Poika mainitsi herran nimen.
"Herra" -- vastasi taloudenhoitaja -- "matkusti eilen illalla
perheineen Buenos Airesiin".
Poika jäi mykäksi.
Sitten hän sammalsi: "Mutta minä... minulla ei ole ketään täällä.
Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.
Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi
sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."
"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika
rukoilevalla äänellä.
"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa
jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja
kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.
Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.
Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein
sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat
tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta
Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain
muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei
jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen?
Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko
kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi
niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!
Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan
mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa
katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa
käsiinsä äänettömässä epätoivossa.
Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat
poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui
jonkin aikaa.
Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli
häntä italiankielellä sanoen:
"Mikä sinua vaivaa, poika?"
Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen
huudon: "Te täällä!"
Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla
osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi.
Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti
kaikki vaiheensa. -- "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä.
Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi
muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista
katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin
tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen
matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja
etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"
"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten
korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä
sanottu... Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien
maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."
Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen
rinnassaan.
"Tule kanssani", sanoi talonpoika.
"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.
"Tule vaan!"
Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat
pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi
erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen
ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].
Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me
tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa
oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja
puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta,
millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli
hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen
puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä
mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän
maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään
etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä,
hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja
neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen.
Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra
on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin
ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa,
emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan
matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää
häntä tänne kuin koiraa."
"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat
yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule
tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska
poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä
on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."
Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen,
kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka
istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan
ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko
ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä
kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut
kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.
"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki
käy Amerikassa!"
"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo
äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti:
"Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän
asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan
rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole
sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa
nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli
melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco
oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti
sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja
vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä
kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat
koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan
ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo
synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän
suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli
taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin
autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään
ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata.
Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo
kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten
hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli
noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että
hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet
kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan,
ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset,
kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan
ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja
hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja
kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle
synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen
raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän
oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän
aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi
hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen
mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten
varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra
Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut!
Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo
Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta:
"Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen,
kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä
kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat
keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi
epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet
varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi
vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää
rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi
häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä
vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen
Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle
pahaa!"
Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä
ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.
Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he
yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua,
jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi
hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.
Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi
vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä
insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen.
Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö
oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa
Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo
valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat
poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän
lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon
näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki
omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä
taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se
tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön
erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta,
löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen
toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän
sydämensä, joka oli pakahtua.
Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.
Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.
"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.
"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.
Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään
pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta
tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on
jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että
se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että
herra Mequinez asuu Tucumanissa."
Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se
on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä
äitiäni... Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen... Voi hyvä
Jumala!... Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se
on?"
"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni
matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."
Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt... mitä minun
pitää tehdä?"
"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."
Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi
kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin.
Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin
kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka
huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele,
ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän
ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"
Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin
kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä
monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka
pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla
esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja
mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä.
Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin
tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin
johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten
kuivasti: "Ei ole tilaa."
"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä.
"Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä
ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle
ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"
Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin:
"Ei ole paikkaa... ja sitäpaitsi... emme menekään Tucumaniin, vaan
erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi
jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä
matka jalan."
"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen,
älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla
pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra!
Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"
"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"
"Ei se tee mitään."
"Se on vaivalloinen matka."
"Kyllä minä kestän kaikki."
"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."
"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"
Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi:
"Olkoon menneeksi!"
Poika suuteli hänen kättänsä.
"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet.
"Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"
Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien
tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen
eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä
jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco
sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne
hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono
pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä
vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn
seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen.
Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään
ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin
sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten
pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas
mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten.
Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä
seipäillä.
Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä,
puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.
Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät
käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan
peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka
puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin
kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia
hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa
kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat.
Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä
vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa.
Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät
hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa
raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä
tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara
tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat
häntä lakkaamatta.
Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti
kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui
vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon
sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja
rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco
parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan
tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin
olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki
vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi
enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja
alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä
tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen
tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä
aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä
löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin
samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat
käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi,
maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän
sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa
eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle
juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä
siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen
nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni,
sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti
rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin
rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan
päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa
myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He
olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle,
missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä.
Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle
muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei
se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti,
aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai
tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin
miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan
jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat
hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli
vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän
alakuloisena jatkoi matkaansa.
Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen.
Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän
näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine
huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä
sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien
vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta
Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.
Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta
kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien
matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta
hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki
usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät
viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa.
He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään
vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat
intiaaneja.
Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän
nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä
niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat
aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet
valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan
Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden
sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat
pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin
laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi,
jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin
rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi
ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta
lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen
ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen
pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan
koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"
Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen
sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän
näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat
huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi
päivää -- kokonainen viikko kului. -- Hänen voimansa vähenivät
yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon
laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä
täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin
tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta
se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä,
ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän
sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan
ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään
ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi
katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet?
Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi,
joka on niin lähellä sinua?"
Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä
oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia
tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään
komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe.
Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä
huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen,
kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan
terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut
vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet
surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut
jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä,
mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada
huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen
tilaansa.
Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä
pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä
huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi
houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain
kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan
käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän
sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin
voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen
kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on,
että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat
kohdanneet perhettäni."
Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja
johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi
kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty
suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen
perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi
sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen
mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi
minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras
on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän
teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen.
En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen
varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että
lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran
sallittu, ja minä olen valmis."
Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina
uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen
käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti
silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi
hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää
äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon
kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä
kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!
Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja
ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion
nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan
näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut
ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus,
sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas,
ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan
hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän
tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia
siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä
jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka
seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista,
repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien
noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi
luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan.
Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli
italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän
lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa,
hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"
"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika
vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole
Tucumanissa".
Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut
surmaniskun.
Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä
sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski
istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin
perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin
tunnin matkan päässä Tucumanista."
"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.
"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen
rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on
herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin
kuluttua voit olla perillä."
"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka
huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.
Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:
"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"
"Genovalaisenko? Näin kyllä."
Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi
naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti:
"Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian... mitä tietä... minä menen
nyt heti, näyttäkää minulle tie!"
-- "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki
yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan
huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."
"Mahdotonta -- mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin
on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden
liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."
Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää
koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat.
"Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"
Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien,
antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman
minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden
taakse, joita oli molemmin puolin tietä.
Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia,
ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän
sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan
epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa.
Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin
lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun
kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen
tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään.
Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi
tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö
minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat,
jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin
pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette
tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte
nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän
nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi
tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni!
Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut,
juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka,
hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua
tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä.
Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä
Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet
heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka
kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon
parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa,
auttakaa!"
Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat
rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta
ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän
alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti
kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen:
"Oi Genova, kotini, kaunis meri... Voi minun Marconi, Marco parkani!
Missä nyt olet, lapsi rukkani?" --
Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä
aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat
jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja
niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu
loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia
runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja
ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat
maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien
köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia
puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu
jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli
suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla
kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.
Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin
käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin
keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti
ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin
muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa.
Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt.
Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys
synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli
valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä
vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin
virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä
kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se
juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki
hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan
läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja
silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki
nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen
sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että
kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä
hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen
korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua.
Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun
läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta
erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."
Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista
vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.
Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri,
nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä
vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon
leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin.
Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä,
ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma
siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua,
suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa:
"Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan
varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on
teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja
sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta,
mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu.
Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä
kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä
päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas
rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani
ja muut tavarani perheelleni... konsulin kautta! Minä toivon, että
he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä
silmänräpäyksinä... Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa... että
aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt...
poikieni edestä... ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä
enää nähdä... mutta että kuolin toivossa... tyytyväisenä... heitä
siunaten, ja että tervehdin miestäni... vanhinta poikaani...
pienempää, omaa Marcoani... jota aina viime hetkeen olen sydämessäni
kantanut..." Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä
ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"
Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri,
huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli
salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut.
Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta
ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti.
Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään,
omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin
muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja
vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin
olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei
ymmärtänyt...
"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän
uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."
Vaimo katseli häntä tarkasti.
"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on
tuottava teille sanomatonta riemua".
Sairas avasi silmänsä.
"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä... jota te suuresti
rakastatte."
Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin
silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.
"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri...
odottamatta on saapunut".
"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja
kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan
liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt
ilmestyksen toisesta maailmasta.
Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin
kädestä kiinni.