Tiistaina toukokuun 9 p:nä.
Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo
sydän.
Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja
kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme
keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin
yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa,
ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä
uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin
meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä
äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."
Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui
ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle
sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla
olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin
sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti:
"Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" -- "Mitä sinä sanot", vastasi
äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka
on sanonut?"
"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me
tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon
toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo
niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme
aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata,
mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin
kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään
herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten
menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme,
että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" --
"Niin", vastasin minä. -- "Aina iloisina, kuten tähänkin asti",
toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin
vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun
suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja
lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. -- Ja sitten minä rupean
sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen
työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen
valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin
kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas
voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi,
jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".
Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä
sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen,
saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että
Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan
puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle
hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.
Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin
ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.