Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja
puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten
itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta
pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen:
"Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi
kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö
ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä?
-- Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä:
"Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti:
"Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää
viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule!
Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle
kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."
Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.
Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta
se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.
"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle
tekevät?"
Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa:
"Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen.
Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."
"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin
sanoa."
Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta
poika pelästyi ja alkoi vapista.
Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun
parahdus, läpi koko talon.