Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.
Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut
koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja
kuollut perjantaina.
Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea
on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla.
Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat,
kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee.
Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai
laskeko leikkiä hänen kanssaan."
Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.
Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen
silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä,
kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää
tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi.
Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän
oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka
päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli
istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen
itkuun.
Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi:
"Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi!
Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja
elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä
olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!"
Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En
uskaltanut katsoa häneen.
Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen
päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä
lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä
käsivarttansa vastaan.
Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja
opetus alkoi.
Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä.
Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"
Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei
kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja
kulkivat kunnioittavan hiljaisina.
Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni.
Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En
ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka
seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin
surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä
en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."
Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin
kotiin ojentamatta hänelle kättäni.