Torstaina huhtikuun 20 p:nä.
Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin
isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi
ulkoilmaan.
Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut
äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja
kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt
lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja
puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä
sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.
Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton,
niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä
unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä
nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä
pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin
opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin
vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi
minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä
oli kipeä.
Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani
parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta
hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani
parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai
minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on
siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen
käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin
tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään
arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.
Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun
poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet
vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden
näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut
ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan
nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä
sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen.
Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.
Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka,
kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka
kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä.
Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä.
Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani,
mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin
hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun
vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo
pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.