Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.
Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.
Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä
ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo
vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani,
joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä
tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta
palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi
vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän
asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin
meidän vanha puutarhurimme. -- Henrik", hän jatkoi, "menkäämme
häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta
opettajastaan.
Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu
ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän
sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen
luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo
oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän
oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään
jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja
monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti
häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi
hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan
hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet.
Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni,
neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."
Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut
Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen
takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen
ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla.
Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun
olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.
"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen
ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä
neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni
saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen
hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla
liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka
päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä
olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän
kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan
hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."
Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon,
jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti
meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään.
Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli
kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten
hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.
Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen
halki pienelle kummulle.
Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen
muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti
päätään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka
veikkaa, että hän on tuossa."
Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu
päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet
vapisivat.
"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.
Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin
seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät
eloisat ja kirkkaat.
"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo
Crosetti?"
Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Olen."
"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs
entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen
tullut Torinosta teitä tervehtimään."
Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren
kunnian... en tiedä... oppilaani, sanoitte?... Suokaa anteeksi...
nimenne?"
Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli
ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua.
Mutta minä tunnen teidät mainiosti."
Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari
kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään
kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.
Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto
Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin
varrella?"
"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.
"Siinä tapauksessa" -- sanoi vanhus -- "sallikaa, rakas herra,
sallikaa, että minä..." Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä.
Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi
poskensa hänen otsaansa vastaan.
"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja
vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta
pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.
Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin
yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa,
toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja
seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.
Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.
"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa
tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä
muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte
ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan
lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän.
"Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin?
Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen
tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut.
Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin
ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin
entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa."
Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän
käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan
ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."
"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja
voimakas. Ette saa sellaista otaksua."
"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!"
Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten,
vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin
sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa
vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää,
jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto
minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta
viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun
täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta,
hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut
kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että
elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja
ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita
enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni
on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja
muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi
hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani -- koko
menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."
Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä
teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."
Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi
useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja
päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään
niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin
ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan
neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu:
"Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi
paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta.
Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.
"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani.
Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka
sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen
rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat
mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat
jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain
lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet
muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka
tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä
luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista.
Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he
ovat minusta yhtä rakkaita."
Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.
"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.
"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon
kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin
ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te
osoititte äidillenne... Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte
minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne
tullaksenne?"
"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan
vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti
olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut
tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä,
kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti
nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa
kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti
minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä
mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja
samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa:
'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka
ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla
lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen,
sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta
neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."
Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen
kätensä solui olalleni.
Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta,
ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja
tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä
siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."
Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan
meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista.
Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät
toistensa muistoja.
Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään
syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän
teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.
"Mutta kuinka minä voin syödä" -- sanoi opettaja -- "näillä
onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee
muitakin."
"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin
vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.
"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä,
rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko
elinaikani."
Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni
taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä.
Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan,
joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että
ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja
aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat
kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.
Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja
keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin
luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota
värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli
hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen.
Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se
kalisi hänen hampaitansa vastaan.
Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista,
oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista
ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan
siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla
samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän
katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat
olevan muualla.
Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka
tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet
näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme
heidän kylänsä opettajalle.
Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus
välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle
käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain
kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme
katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin.
Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat
ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.
"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta
pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia
ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää
lapsia."
"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on
vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat
teitä kuten minäkin nyt".
Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja
puristi samassa minun kättäni.
Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa
hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.
"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla
käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä
havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni
sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän
nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa
ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli
kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja
esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa
ja ovi suljettu.
"Hyvästi, rakas opettaja!"
"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja
Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut
köyhälle vanhus paralle".
"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.
Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan
enää tule toisiamme tapaamaan."
"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"
Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla
ylhäällä."
Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.