Torstaina maaliskuun 28 p:nä.
Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä
menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä.
Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän
kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän
menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me
kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin,
mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen
tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.
Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.
Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä
ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari
soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.
Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.
Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän
niin teki.
"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi
hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta
ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo
jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat
huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone
vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet
tuomaan hänelle kolme appelsiinia."
"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen.
"Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne
syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.
Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa
me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä
istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa
käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä
riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen
jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka
oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja
hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun
koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä
sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.
Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle.
Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi
sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi
tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"
Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä
nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen
molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku
muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin
opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten
tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä
purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja
reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari
epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"
Sitten hän sanoi huolestuneena: "Menkää kotiin nyt, pojat, ja
kiitos käynnistänne!" Sairas oli taas ummistanut silmänsä ja näytti
kuolleelta. "Voisinko palvella teitä millään tavalla?" kysyi Garrone.
-- "Et, hyvä poika, kiitos vain, mene nyt kotiin." Ja näin sanoen hän
työnsi meidät ystävällisesti ovesta ulos.
Mutta tuskin olimme ehtineet portaiden puoliväliin, ennenkuin
jo kuulimme hänen huutavan: "Garrone, -- Garrone!" Kaikki kolme
riensimme takaisin. "Garrone!" huusi muurari ilosta säihkyvin silmin.
"Hän on maininnut sinun nimesi. Hän tahtoo nähdä sinut. Jo kaksi
päivää hän on ollut puhumatta ja nyt hän on pari kertaa maininnut
nimesi. Voi hyvä Jumala, jospa se olisi hyvä merkki!" -- "Näkemiin",
sanoi Garrone meille, "minä jään tänne". Ja sitten hän palasi isän
kanssa huoneeseen. Derossin silmissä kiilsivät kyynelet. "Itketkö
muurarimestarin takia?" kysyin. "Kyllä kai hän paranee, koska on jo
puhunutkin." -- "Niin minäkin luulen", vastasi Derossi, "mutta nyt en
ajatellut häntä. Tuumin vain, kuinka jalo ja hyvä Garrone on."