Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.
Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä
jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna.
Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.
Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani
kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on
sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika
mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi
hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt
uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt
minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut
palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni.
Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä
varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti
laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."
Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.
Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin.
Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin,
kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän
sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni.
Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo
vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi
antanut: "Oletko väärässä?" -- "Olen." -- "Siis pyydä anteeksi!"
Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä.
Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään
kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni
tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin
itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat
kurkkuuni.
Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan
kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla
osoittaakseni, etten pelännyt.
Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin,
ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos
olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin
itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta
minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.
Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla
yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin
odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin
viivoitinta.
"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen
viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän
astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä
liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun
olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja
sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"
"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme
tyytyväisinä.
Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin
saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja
hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit
väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt
tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on
Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja
hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet
nurkkaan.