Torstaina maaliskuun 2 p:nä.
Eilen illalla isä vei minut katsomaan iltakoulua, jota pidetään
meidän koulurakennuksessamme. Se oli jo aivan valaistu, ja työmiehet
rupesivat kokoontumaan. Juuri sisään astuessamme olivat johtaja ja
opettajat hyvin vihoissaan, sillä vähää ennen oli sisään heitetty
kivi särkenyt ikkunaruudun.
Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan
poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja
vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että
Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä
hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."
Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja
ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan
ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli
väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka,
jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja
käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina,
muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä
oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle
ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä.
Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.
Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan
hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja
seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja,
oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin
nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä
nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät
vasta opettajan lähestyessä.
Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki
ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta
tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme
yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan.
Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä.
Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän
kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta
kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä
tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi
poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi
hengittää.
Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui.
Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja,
olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi
hän näet aina nimittää poikaansa.
Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme
näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään.
Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset
käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he
nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä
väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin
johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.