Lauantaina helmikuun 25 p:nä.
Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta
opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia
päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa.
Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä,
ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta
toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.
Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös
kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja
soitin.
Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen,
missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi.
Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti
ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"
Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi:
"Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan.
Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa
käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei
minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa
opettajaannekin."
Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä
tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.
Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.
"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani,
jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa
minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on
viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä
olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun
jätät koulun?"
Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."
Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.
"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi
terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko
puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se
onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus,
vaan jonkinlainen ennakkoluulo."
Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että
hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei
puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita
esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä
vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys!
Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi!
Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja
jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi,
joka rakasti sinua!"
En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän.
Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi:
"Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita
alas syleilläkseni äitiäni.