"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.
"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin
rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi
hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"
Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.
Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo
jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta
samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin.
Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen
kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän
hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän.
Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat
sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä
pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi
lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen
viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä
hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli
häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan
suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön
hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi
ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen
luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi
vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua
hän palasi lääkärin kanssa.
"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.
Poika tarttui sairaan käteen.
Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.
Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.
"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.
Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan
seinältä.
"Hän on kuollut!" huudahti poika.
"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se
palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti
osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"
Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään
orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"
"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja
pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä
matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon
ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle
vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri!
Hyvästi, isä raukka!"
Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa
väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.