He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja
seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa
pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan.
Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle
noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa
kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat
kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju
tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin
pullot käsissä.
Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä
kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."
Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi
päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka
liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.
Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan
itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin
olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka,
miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset
olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat
turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko
ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli
entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.
"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua?
Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut
tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" --
Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.
"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."
Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.
Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan
kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä
ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle
jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta
seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan
kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt,
toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt.
Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen
kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen
olkapäätänsä. Hän säpsähti.
Se oli laupeudensisar.
"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.
"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.
"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"
"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän
poistui muuta sanomatta.
Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin
apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä
pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta
iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri
oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin
hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä
lääkärin lähetessä.
Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti
laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."
Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan
puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi
lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi,
että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten
hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."
Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla
äänellä:
"Mikä minun isääni vaivaa?"
"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä
hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista.
Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä
hänelle hyvää."
"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.
"Kyllä hän sen vielä tekee... kenties jo huomenna. Toivokaamme
parasta."
Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.
Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun
hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan
kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen
kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui
hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä
katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla
osoittanut tuntevansa häntä.
Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen
nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään
osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui
epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän
liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän
nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä
hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet
vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli
poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan.
Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan.
Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi
kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta
kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin
rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas
hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli
kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen
kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului
toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja
uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.
Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti
päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle
toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut
ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden
itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat
sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui
alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja
peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon
välillä.
Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.
Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään
toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin.
Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan
tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas
katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut
vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän
liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän
sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä
tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain
vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo.
Hiukan kärsivällisyyttä vielä."
Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja
valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli
läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan
haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään
paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen.
Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan
kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti:
"Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.
Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.
Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja
katselivat kummissaan heitä.
Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä
luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka
sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen
ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua,
kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako
päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen?
Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas
tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden
sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi
tällaista aavistanut."
Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan
ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita
päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta
hän ei liikahtanut paikalta.
"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän
veti häntä luoksensa.
Poika kääntyi katsomaan sairasta.
"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.
Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi
silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.
Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva.
"Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti.
Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua
silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen
läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen!
Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun
niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä
vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän
tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän
muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"
"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.
Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän
kysyi.
"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut
sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne
tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe
jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."
Sairas katseli poikaa lakkaamatta.