(Opettajan kertomus.)
Lauantaina helmikuun 18 p:nä.
Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen
ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta
märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä
kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät
miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.
Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä,
joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin
päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti
sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan
ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja
olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja
muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja
auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin
useita penikulmia.
Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä
sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.
"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen
ja peläten surullisia tietoja.
Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?"
"Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin
vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."
"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.
Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten,
luullakseni."
Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan
hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa,
viimeinen sija."
"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi
poika levottomasti.