Perjantaina helmikuun 17 p:nä.
Voi! Enpä ole milloinkaan kummempaa kuullut. Isäni vei minut eilen
Moncalierin läheisyyteen katsomaan erästä huvilaa, jonka hän aikoo
vuokrata ensi kesäksi. Avaimet olivat erään opettajan hallussa, joka
samalla oli isäntäväen sihteeri. Hän näytti meille huvilaa ja vei
meidät omaan huoneeseensa, jossa tarjosi juotavaa.
Pöydällä oli suppilomaiseksi koverrettu puinen mustetolppo.
Kun opettaja havaitsi isäni sitä katselevan, sanoi hän: "Tämä
mustetolppo on minulle hyvin kallisarvoinen. Jospa te tietäisitte sen
historian!"
Ja hän kertoi sen meille. Joitakin vuosi sitten hän oli opettajana
Torinossa ja opetti muun muassa talvisin vankeja. Opetussalina oli
vankilan kirkko, pyöreä rakennus. Ylt'ympäri korkeissa, alastomissa
muureissa oli pieniä neliskulmaisia, rautaristikoilla suljettuja
ikkunoita, ja joka ikkunan takana oli pieni koppi. Siellä hän opetti
astellen edestakaisin kylmässä, hämärässä kirkossa. Ja vangit
lähenivät vihkoineen ja kirjoineen rautaristikkoja. Monella näistä
oppilaista oli näivettyneet, kärttyisen näköiset kasvot, pörröiset
harmaat päät ja tuijottavat silmät.
Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista.
Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan
hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut
mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari
näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi
vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja
kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä
selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän
katui rikostaan.
Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja
ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa
pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja
sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä
äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle
kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.
"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia",
kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti
puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita
karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te
sitten olette?' kysyin. -- 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän.
'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan.
Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on
rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että
te... olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen
muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko
ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan
virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi
välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa:
'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan
käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että
heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."
Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi
suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen
oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli
kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja
pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"
Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta
astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia
pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan
komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin
näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan
-- -- -- aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään
koulussa.
Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja
kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni
vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja
kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä
sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia,
vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti
tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.
"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni.
"Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä
Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon.
Kuusi vuotta -- -- -- Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa
-- -- --, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä
niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua
hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."
En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.