Maanantaina helmikuun 13 p:nä.
Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi
ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin
koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja
katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan
ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan
saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä
väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja
totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme
poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.
Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi
meitä.
Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja
verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui
vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja
vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"
Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.
Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä
tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat
levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.
Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli
pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli
varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin
rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona
kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen
pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee
korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa
varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä.
He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat
taistelussa.
Muurarimestari katseli sinnepäin ja vapisi yhä enemmän. Isäni huomasi
sen ja sanoi: "Mene kotiin, lapsi, mene isäsi luo! Sinä löydät hänet
terveenä ja levollisena."
Muurarimestari alkoi astella poispäin, mutta kääntyi ehtimiseen
taaksensa. Samassa joukko lähti taas liikkeelle ja vaimo huusi
sydäntäsärkevästi: "Hän on kuollut!" -- "Ei, ei hän ole kuollut",
sanottiin joka taholta. Mutta hän ei kuunnellut, repi vain tukkaansa.
Yht'äkkiä kuulin äkäisen äänen sanovan: "Sinä naurat!" Havaitsin
samassa erään miehen katsovan Frantia, joka vieläkin nauroi. Silloin
mies sivalsi hänen lakkinsa maahan sanoen: "Lakki pois, kunnoton, kun
työn uhria kannetaan ohitse!"
Joukko oli jo mennyt, ja kadun keskellä näkyi verinen juova.