Lauantaina helmikuun 11 p:nä.
Onko mahdollista! Carlo Nobis puhdistaa hihansa huolellisesti joka
kerta, kun Precossi ohimennessään tulee siihen koskeneeksi. Hän on
oikein ylpeyden perikuva, syystä että hänen isänsä on rikas herra.
Mutta on Derossinkin isä varakas. Nobis tahtoisi penkin yksinomaan
itseään varten. Peläten, että kumppanit hänet tahraavat, tarkastelee
hän kaikkia kiireestä kantapäähän ja hymyilee ivallisesti.
Ja voi sitä poloista, joka rivissä ulos mennessämme sattuu astumaan
hänen jalalleen! Vähemmästäkin hän jo syytää parjauksia vasten
silmiä tai uhkaa tuoda isänsä kouluun. Ja kuitenkin hän tietää,
kuinka pahakseen isä pani, kun hän solvasi kivihiilikauppiaan poikaa
nimittäen hänen isäänsä rentuksi.
En ole koskaan nähnyt ylpeämpää otusta. Ei kukaan puhuttele häntä,
ei kukaan mennessä sano hänelle hyvästiä, ei kukaan auttaisi
häntä läksyissä. Eikä hänkään siedä ketään. Varsinkin hän koettaa
kohdella Derossia ylenkatseellisesti, siksi että tämä on etevin, ja
Garronea siksi, että tämä on kaikkien suosikki. Mutta Derossi ei
ole siitä tietävinäänkään, ja kun Garronelle kertoo hänen katalasta
mielialastaan, vastaa hän: "Nobis on niin järjettömän ylpeä, ettei
häntä ilkeä edes korvalle lyödä."
Mutta Coretti sanoi hänelle tuonoin, kun hän nauroi hänen
kissannahkaista lakkiaan: "Mene oppiin Derossin luo, jos tahdot
herrana esiintyä!" Eilen Nobis valitti opettajalle, että
kalabrialainen poika oli polkenut häntä jalalle. Opettaja kysyi
syytetyltä: "Oletko sen tahallasi tehnyt?" -- "En suinkaan", vastasi
poika avomielisesti. Ja opettaja sanoi: "Sinä olet liian ärtyisä,
Nobis." Nobis veti vanhaa nuottiaan: "Sen minä kerron isälleni."
Mutta silloin opettaja suuttui. "Isäsi tulee nytkin sanomaan, että
sinä olet väärässä, kuten edelliselläkin kerralla. Ja sitäpaitsi
opettaja tutkii asiat koulussa." Sitten hän sanoi Nobisille
leppyisästi: "Muuta käytöksesi! Ole tuttavallinen ja ystävällinen
kumppaneillesi. Katso, täällä on köyhien ja rikkaiden, käsityöläisten
ja herrojen poikia, ja kaikki elävät sovussa ja rakkaudessa kuin
veljet, niinkuin te oikeastaan olettekin. Miks'et sinä tee niinkuin
muutkin? Niin vähällä vaivalla sinä voittaisit rakkautta, ja se
tyydyttäisi sinua itseäsikin paljon paremmin. -- Eikö sinulla ole
mitään vastaamista?"
Nobis, joka oli kuunnellut ivallisesti hymyillen, virkahti kylmästi:
"Ei mitään."
"Mene paikallesi", sanoi opettaja. "Minä säälin sinua. Sinä olet
sydämetön poika."
Kaikki näytti päättyneen tähän. Mutta muurarimestari, joka istui
ensi penkillä, käänsi pyöreät, pulleat kasvonsa Nobisia päin, joka
istui viimeisessä rivissä, ja näytti hänelle niin onnistaneen ja
hullunkurisen "jäniksennaaman", että koko luokka purskahti nauruun.
Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla
salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.