Perjantaina helmikuun 10 p:nä.
Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma,
että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu
ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä.
Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona
ollakseen vasta kolmannella luokalla.
Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut,
sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut
Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle
Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös
todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli
hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen
päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että
tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.
Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi
oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka
ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen.
Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli
silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä
annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin.
Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.
Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi
ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään
pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut
hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne
olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään,
rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili
itsekseen.
Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme
hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä
olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine
hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä
käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen
kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki
leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa
hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.
Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä
pyydettävä lupa.
Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli
kirjoitettu: "_Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään
leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain_?" Minä
tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin:
"Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää.
"Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli
isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?"
Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet
hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi."
Precossi kysyi arasti: "Saanko... saanko minä... viedä ne kotiin?"
"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei
uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja
nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.
"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten
isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."
Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä
sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi
päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen
sielunsa loisti hänen silmistään.