Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.
"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne
tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri
välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä
kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin
nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje
ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"
Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki
kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti
lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi
poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina
mieleesi" -- sanoi hän -- "että tämän joukon pelastus riippuu sinun
rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."
"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.
"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen
köyden päästä vahdin kanssa.
"Olkaa huoleti!"
"Jumala auttakoon sinua!"
Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti
köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi
levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän
toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä
tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä,
ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön
harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat
tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön.
Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään
puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin
hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän
itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja
alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on
nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä
siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut.
Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan
ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki
riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen
saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan
kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen
nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti.
Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi;
ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä",
ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä
ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla
häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden
välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon
kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta
kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia,
käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien
huonekalujen ja muurien ryskinää.
"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa.
"Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas,
nyt hän taas juoksee."
Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo
liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.
"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta,
joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti
eteenpäin.
"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan
kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! -- Voi
tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."
Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin
vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta
hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin
katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.
Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet
olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin
juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat
veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli
murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja
tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää
järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"
Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän
kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa.
He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat
pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat
heidät takaisin.
Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla.
Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä
ääni karjaisi: "Antautukaa!" -- "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä
ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin
molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman
puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena:
"He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin
mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista
ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni
riemusta huudahtaen.
Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja
upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi.
Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa
epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni
kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen
vihollista vastaan.
Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun
jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja
tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät
savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä
laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla
vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo
pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat,
joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.
Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta
sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista
jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.
Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä,
taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan
vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.
Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset
kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he
tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona
kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan
jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein
auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi
tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety
sotasairaalaan.
Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty
sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka
lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä
patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti
vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja
valitusta.
Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle
löytääkseen upseerinsa.
Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra
kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi
halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin
peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen
silmänsä säteilivät kuin jalokivet.
"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan
tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."
"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.
"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään
lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.
"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen
haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut
puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla
ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut
pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut
minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle
kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen
jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan
ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys
oli syynä urhojen kuolemaan. -- Tein kuitenkin minkä voin. Olen
tyytyväinen. -- Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa
verta."
Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.
"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne
tänne, niin minä koetan."
Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata
auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta
poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen
täytyi heti taas laskea päänsä alas.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois
haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi,
sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat
muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."
Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.
"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen,
"menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".
"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta.
Katsokaa!"
Ja hän veti peitteen pois.
Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli
vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven
yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.
Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi",
sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus.
Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan
mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja
jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen
vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan
huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen
siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen
vakuutan."
Ja lääkäri riensi eteenpäin.
Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa
miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen
päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti
kätensä ja teki kunniaa.
"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra
kapteeni? Minulle?"
Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut
lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja
lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."
Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa
otsalle.