Torstaina tammikuun 26 p:nä.
_Koska tuo kertomus pienestä rummunlyöjästä on liikuttanut sinun
sydäntäsi, pitäisi sinun osata helposti kirjoittaa tämänpäiväinen
aine: "Miksi rakastan Italiaa?"_
_Eikö ole sata vastausta juolahtanut mieleesi? Minä rakastan Italiaa
siksi, että äitini on italialainen, siksi että suonissani virtaa
italialaista verta. Siksi että maa, jonka povessa vainajat lepäävät,
joita äitini itkien kaipaa ja isäni kunnioittaa, on italialainen.
Siksi että kaupunki, missä olen syntynyt, kieli, jota puhun, kirjat,
jotka minua kasvattavat, veljeni, siskoni, toverini, kaikki ne
ihmiset, joiden keskuudessa elän, kaunis luonto, joka minua ympäröi,
kaikki, mitä näen, kuulen, opin ja rakastan, on italialaista._
_Sinä et vielä saata ymmärtää tätä rakkautta. Täysin tunnet sen vasta
silloin, kun olet aikaihminen ja pitkän poissaolon jälkeen jonkin
suuren laivan kannelta taas näet taivaanrannalla maasi korkeat,
siniset vuoret. Sinä tunnet sen siinä rajattomassa hellyydessä, joka
saa silmäsi kostumaan ja panee sydämesi riemusta sykkimään. Sinä
tunnet sen silloin, kun suuressa, vieraassa kaupungissa ohimennen
kuulet parin käsityöläisen puhuvan kieltäsi. Silloin sen tunnet, kun
kuulet jonkun ylenkatseellisesti puhuvan maastasi ja tunnet veren
nousevan kasvoihisi. Ja kaikkein selvimmin tunnet sen silloin, kun
isänmaasi on vaarassa. Muista, että rakkaus isänmaahan on kallis,
pyhä tunne!_
_Isäsi_.
KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.
Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja
kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota
Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut
häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka
hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea
ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla,
ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.
Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran
uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.
Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa
kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi
tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia.
Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta
se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on
meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja
muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.
Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen.
Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen.
"Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti
äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti.
"Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato,
joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."
Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata,
mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot
kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini
suurilla kirjaimilla paperille: "_Minä en kadehdi sellaisia
palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta_." Tämän paperin
hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin
naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista
ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi.
Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat
paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko
luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini
vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" -- "Niin, se
onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".
Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi
luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen -- otti
paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä,
pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin
alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti
imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti
ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen
kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.