(Opettajan kertomus.)
Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.
Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen,
vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen
vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin
kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen,
vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa
auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä
ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä
kuitenkin yhtenään.
Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen
aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä
lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen
suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä,
joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut
toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin.
Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta
osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein
aterioiden ajoilla hän sitä valitti.
"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."
Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä
tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."
Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on
tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta
ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää
puhuko."
Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut
mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta
puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen
kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti
huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa,
pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun,
istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen
tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta
hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin
hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen
uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160
kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja
palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin
hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä
konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet
hän laski vasta seuraavana päivänä.
Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi:
"Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä.
Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin
tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."
Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista
ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No
hyvä, rohkeutta vain!
Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon
alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena
yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän
ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti.
Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.
Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä
aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea
pysyä valveilla. Eräänä iltana -- ensi kerran eläissään -- hän nukkui
kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen
käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.
Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä
ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle
vastenmieliseksi.
Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen
ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä
et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee
huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun
tyytyväinen. Ymmärrätkö?"
Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua,
ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.
Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen
ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän
kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli
ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.
Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä
en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon
tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."
Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota -- mutta
tuo tuossa" -- hän sanoi osoittaen Giuliota -- "tuottaa minulle
huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä
kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.
Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle
kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli
kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä
nurjamielisemmäksi.
Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta.
Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan
se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen.
Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti
kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."
Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. -- "Giulio,
sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni
elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et
äitiäsi, et veljiäsi."
"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja
oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja
sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja
uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta
tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa
palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan
mitään."
Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi
päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän
salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka
sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan
kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja
huojentaa sinun vaivojasi."
Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta
kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat.
Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi,
puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio
huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi
selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. --
Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän
lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja
joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan."
-- Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa
päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin
hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän
nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa
tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen
kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota
vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.
Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin
ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja
kelmeämmäksi kuin ennen.
"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän
puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.
Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi.
Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa
ollut tuon näköinen."
"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.
"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.
Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen
nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan
hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa.
-- Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi
elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen.
Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat!
Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.
Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan
vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta
jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli
kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo
valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan
osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän
tarttui kynään taas aloittaakseen.
Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi.
Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki.
Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön
hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli
hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli
hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui
ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin
tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas
vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin
katkaisi. Giulio vain kirjoitti.
Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut
vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja
tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt
kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki
selvinnyt hänelle.
Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi
äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.
Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen
päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo
minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"
Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki
hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka
kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."
Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän
virkkoi: "Mene levolle, lapseni! -- Kanna hänet vuoteeseen!"
Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja
asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen
paikoilleen.
"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt
nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."
Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen,
tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"
Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien
rauhallista, virkistävää unta.
Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä
nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja
nukkui vielä, otsa Giulion povella.