Keskiviikkona joulukuun 28 p:nä.
Stardilla olisi tarmoa käyttäytyä samaten kuin tuo pieni
firenzeläinen kirjuri. Kaksi tapahtumaa oli tänä aamuna keskustelun
esineenä koulussa: Garoffi oli aivan haltioissaan ilosta saadessaan
postimerkkikokoelmansa takaisin, ja siihen kun oli vielä liitetty
kaksi harvinaista merkkiä Guatemalan tasavallasta. Ja Stardi sai
toisen palkinnon.
Kaikki olivat hämmästyneet. Kukapa olisi sellaista lokakuussa
aavistanut, kun hänen isänsä toi hänet kouluun suureen vihreään
päällystakkiin käärittynä ja kaikkien kuullen sanoi: "Olkaa
kärsivällinen häntä kohtaan! Ei hänellä ole liikaa älyä."
Kaikki pitivätkin häntä alussa houkkiona, mutta itse hän sanoi: "Joko
yritys menee männikköön tai minä onnistun" ja alkoi voimainsa takaa
lukea yöt ja päivät, kotona, koulussa ja kävelyretkilläkin, kädet
nyrkissä, huulet yhteenpuristettuina, kärsivällisenä kuin lammas,
itsepintaisena kuin aasi. Ja näin hän viimein alituisten kertauksien
avulla ja vastaamalla kumppanien pilaan vain jalallaan tönäisten on
päässyt kaikista muista edelle.
Alussa hän ei ymmärtänyt laskentoa vähääkään, hänen kirjoituksensa
vilisivät virheitä, eikä hän saanut yhtäkään täydellistä lausetta
päässään pysymään, ja nyt hän ratkaisee kaikki esimerkit, kirjoittaa
ihan oikein ja osaa läksynsä kuin vettä valaen. Jo hänen ulkomuotonsa
osoittaa hänen rautaista tahtoansa. Hän on pieni ja tukeva, pää on
kuin kirveellä veistetty ja kaulaton, kädet lyhyet ja paksut, ääni
karkea.
Hän lukee kaikkea, mitä vain käsiinsä saa, vanhoja sanomalehtiä ja
teatteriohjelmia, ja niin pian kuin hän saa kootuksi kymmenen soldoa,
hän ostaa itselleen kirjan. Hänellä on jo oma pieni kirjastonsa,
ja kerran hyvällä päällä ollessaan hän antoi minulle vihiä siitä,
luvaten joskus viedä minut kotiinsa sitä katsomaan.
Hän ei juttele eikä leikittele kenenkään kanssa. Liikkumattomana kuin
kallio hän istuu penkillään ja kuuntelee opettajaansa. Kuinka paljon
sinä lienetkään tehnyt työtä, Stardi rukka! Vaikka opettaja olikin
huonolla tuulella ja kärsimätön, sanoi hän kuitenkin tänä aamuna
Stardille antaessaan hänelle mitalin: "Hyvin, Stardi! Ken kestävänä
pysyy, se kruunataan."
Mutta hän ei ensinkään ylvästele, ei hymyile, ja tuskin hän oli
päässyt mitaleineen penkkiinsä, kun jo taas asettui pää nyrkkiä
vasten ja rupesi jos mahdollista entistä tarkkaavaisemmaksi ja
liikkumattomammaksi.
Mutta vielä liikuttavampaa oli koulusta mennessä, kun hänen isänsä,
lyhyt ja paksu, isokasvoinen ja karkeaääninen parturi odotteli häntä.
Hän ei ollut milloinkaan toivonut mitalia eikä ollut uskoa koko
asiaa, ennenkuin opettaja vakuuttamalla vakuutti. Ja sitten hän
rupesi nauramaan, löi poikaansa niskaan ja sanoi ääneen: "Kas se oli
urhoollisesti ja kauniisti tehty, pikku pölkkypää", ja katsoi häntä
hämmästyneenä hymyillen. Ja kaikki pojat hymyilivät paitsi Stardi.
Hänen päässään pyöri jo seuraavan päivän läksy.