Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.
Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä
kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen
kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.
Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä,
monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja
hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.
Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja
vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo
paranemaan päin.
"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika
parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi
lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.
Samassa eteisen kello soi.
"Se on lääkäri", sanoi rouva.
Ovi aukesi -- ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa
takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.
"Kuka se on?" kysyi sairas.
"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.
Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut
haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo
parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. -- Tule tänne!"
Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei
huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.
Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä
kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi,
jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"
Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi
ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.
"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"
"Minä -- -- -- en mitään."
"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä
omallatunnolla!"
Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi
vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa
hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja
sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle --" ja katosi kuin salama.
Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän
sinulle."
Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa
postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon
toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa.
Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt
lahjoitti saadakseen anteeksi.