Perjantaina joulukuun 16 p:nä.
Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun
päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo
puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä
nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului
sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies,
joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa
molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen:
"Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.
Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta
nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan
ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan
juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat
siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala
taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.
Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille,
ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja
uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa
kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko
ne lumesta märät.
Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea
ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin
Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin
pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." -- "Mutta enhän minä sitä
tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. -- "Se
on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. -- "Mutta
minä en uskalla." -- "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."
Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He
ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet
hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"
Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone
päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen
käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin
sairasta.
Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat
jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi:
"Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat
hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse
erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin
hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa
meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.
"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja
puolipyörryksissä pelosta.
Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea
polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta
yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen
ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."
Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.
"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei
kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."
Kaikki olivat ääneti.
"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen
polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli
hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."
Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa
tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa
rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." -- "Anna minulle kunniasanasi,
että aina olet sen tekevä." -- "Minä annan sen, isä."