Maanantaina joulukuun 5 p:nä.
Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me
kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea
häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin
kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.
Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii
aina kadullakin.
Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.
Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla
kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja
silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi
kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun
me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua
tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas
jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään
köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.
Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden
alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun
väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän
tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.
Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia
upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle
toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.
Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään
minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin,
etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että
hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut
tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista,
valkoista hattuaan. Mutta poikanen -- näytti siltä kuin hän olisi
tehnyt sen tahallaan -- ei edes vilkaissut sinnepäinkään.
Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja
antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt
päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän
vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä;
"kyllä siinä on hopeatakin".
"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti
kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole
kultaa?"