Torstaina joulukuun 1 p:nä.
Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista
luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen
muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.
Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin
hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia.
Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä
ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.
Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän
laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä
suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja
nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta
tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka
pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.
"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo
Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä
postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari
vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin
niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo
myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias
antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle
uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä
kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa.
Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.
Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee
kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja
vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin
laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee
sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää
ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein
vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan,
tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut
puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman
keksimänsä, heti koulun päätettyään.
Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti
iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli
kokoelmassa. -- Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli
kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.
Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää
pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin
miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.
Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo
postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu,
aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta.
Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee?
Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta
hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.
Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi
postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä
hengen. Isäni ei usko sitä. -- "Sinun ei pidä langettaa mitään
tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä
kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."