Keskiviikkona marraskuun 23 p:nä.
Pikku Nelli on hyvä ja ahkera, mutta kovin laiha ja kalpea, ja
hengitys käy raskaasti. Hänellä on aina pitkä, musta, palttinainen
esiliina yllään.
Hänen äitinsä on pieni, vaalea, mustiin puettu nainen, joka aina
koulun päätyttyä tulee häntä noutamaan, jottei hän joutuisi
tungokseen. Ensi päivinä monet pojista pilkkasivat häntä siitä
syystä, että tuo poloinen on kyttyräselkäinen, ja paukuttivat häntä
selkään koululaukuillaan. Mutta hän ei tehnyt koskaan vastarintaa
eikä liioin hiiskunut äidilleen mitään säästääksensä häntä siitä
tuskallisesta tiedosta, että hänen poikaansa ylenkatsottiin.
Hän oli vaiti, itki ja kyyristyi pulpettia vastaan. Mutta eräänä
aamuna Garrone ryntäsi esiin ja huusi: "Joka Nelliin ensimmäisenä
koskee, sitä minä säväytän korvalle, että helähtää!" -- Franti ei
välittänyt siitä, korvapuusti läjähti, ja siitä päivästä ei kukaan
enää koskenut Nelliin.
Opettaja asetti hänet Garronen viereen samalle penkille. Heistä
tuli ystävät. Nelli mieltyi suuresti Garroneen; tuskin on hän
päässyt huoneeseen, kun jo etsii häntä. Eikä hän milloinkaan poistu
sanomatta: "Hyvästi, Garrone." Ja samoin on Garronen laita.
Jos Nelliltä sattuu putoamaan kynä tai kirja penkin alle, niin
Garrone kumartuu paikalla niitä ottamaan, säästääksensä häneltä
vaivan, sekä auttaa häntä asettamaan koulutarpeitaan laukkuunsa ja
takkia päälleen panemaan. Siksi Nelli pitää hänestä paljon, katselee
häntä alituisesti ja on niin onnellinen, kun opettaja Garronea
kiittää, kuin se koskisi häntä itseään. Ja sitten Nelli nähtävästi on
jo kertonut kaikki äidillensä, sekä ensi päivien solvauksista että
uudesta ystävästään, joka häntä aina puolustaa ja rakastaa. Sillä
mitä tapahtui tänä aamuna?
Opettaja lähetti minut vähää ennen tunnin loppua johtajan luo
lukujärjestystä viemään, ja kun juuri olin johtajan huoneessa, astui
eräs kalpea, mustiin puettu nainen -- Nellin äiti -- sisään ja sanoi:
"Herra johtaja, onko minun poikani luokalla eräs Garrone niminen
oppilas?"
"On kyllä", vastasi johtaja.
"Tahtoisitteko olla hyvä ja kutsuttaa hänet tänne; minulla olisi
vähän hänelle puhuttavaa."
Johtaja lähetti vahtimestarin häntä luokalta noutamaan, ja minuutin
kuluttua Garrone seisoi ovella hyvin hämmästyneen näköisenä. Vaimo
ennätti tuskin nähdä hänet, ennenkuin jo riensi vastaan, laski
kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "Oletko sinä Garrone, poikani
ystävä, lapsi parkani suojelija? Oletko todellakin se rakas, urhokas
poika?" Sitten hän otti kaulastaan pienet vitjat, joissa oli risti,
ja ripusti ne Garronen kaulaliinan alle sanoen:
"Ota tämä a pidä se pienenä muistona Nellin äidiltä, joka kiittää ja
siunaa sinua!"