Lauantaina marraskuun 12 p:nä.
Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa
jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan
täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut
Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen
ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli
koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine
lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen
päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti
vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.
"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.
"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa
kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."
Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan
kantamukseensa hän lausui mennessään -- -- -- "Teonsanan
taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun -- -- -- luvun ja
tekijän suhteen" -- ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan
-- "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" -- ja palatessaan taas
kärryistä toista kantamusta ottamaan -- -- -- "tapamuodon suhteen".
Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta
neuvoksi" -- sanoi hän minulle -- "minä koetan käyttää aikaa parhaan
taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle
asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja
sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea
läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. -- Isäni sanoi palaavansa kello
seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli
tuonut puita.
Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti
minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja
risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen
voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella
silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita,
tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut
saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka
on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat
turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi
piirustusharjoitus."
Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli
tiilikivilattialla.
"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.
"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.
"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan
kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone.
Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja
papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt
keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja -- -- --
nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja
alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla... "Eikö täällä ole
ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli
risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne,
punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston
erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa
nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja
hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." -- "Voi minun
kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan
kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" -- sanoi hän --
"hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen
hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä
hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin
kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä
sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan,
mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"
Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi
Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.
"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä
on eräs minun koulutoverini". -- "Nuori herra on kovin ystävällinen",
sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa
Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa,
korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko
vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet
ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole,
juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello
neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka
kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä
ensinkään huolehdi!"
"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän
ajattelee."
Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle
pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa
kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin
rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat
vilkkaat silmät ja iloinen hymy.
Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja
lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita."
"Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla.
Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä
kävelemiseenkin."
Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille
poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista
kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut
isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että
sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta
mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt
liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään
hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan
huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen.
Työhön siis!"
Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti
juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää
saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi!
Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä
olet onnellinen."
Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä
vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä
edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin
alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.
"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en.
Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän
työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi,
siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin
minä, rakas toveri."