Perjantaina marraskuun 11 p:nä.
_Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi
äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun
puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin
teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön
valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka
hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi
ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset
äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen
vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi
kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule,
Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!_
_Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta
kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat._
_Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka
hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan
niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet
saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä
hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole
sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on
oleva surun ja soimauksen leima._
_Muista, Henrik, että tämä on kaikista inhimillisistä tunteista
pyhin, ja voi sitä, joka sen jalkainsa alle tallaa! Murhaajalla,
joka kunnioittaa äitiänsä, on kuitenkin vielä hyviä ja jaloja
tunteita sydämessään, jotavastoin mainehikkain henkilö, joka äitiänsä
solvaisee ja vihoittaa, on kurja. Älköön suustasi enää milloinkaan
lähtekö kovaa sanaa äitiäsi vastaan. Ja jos sellainen joskus tulisi
sanotuksi, saattakoon sinut silloin sydämesi vaatimus eikä suinkaan
pelon tunne hänen jalkainsa juureen pyytämään, että hän sovituksen
suudelmalla pyyhkisi otsastasi kiittämättömyyden tulimerkin. Minä
rakastan sinua, poikani. Sinä olet elämäni kallein toivo. Mutta
mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin kiittämättömänä äidillesi._
_Isäsi_.