Torstaina marraskuun 10 p:nä.
Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla,
joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai
meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan
äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä
kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa.
Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan -- vaimo rukka -- eikä
tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin
täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi.
Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa
soldoja.
Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että
veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut
ottaa. --
Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan
poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset
eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa
verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs
on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut
itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä
luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää
opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.
He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja
kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän
taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.
Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka
ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he
tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai
putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.
Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä
päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle
pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta
pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit
tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut
kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun
pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi
ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"
Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja
niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen
vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin
suurella hellyydellä.
"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.
"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei
suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien
luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella
alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä
opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."
Tässä opettaja keskeytti puheensa. -- "Mutta sinä, pienokainen,
et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin,
suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois
tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."