Maanantaina marraskuun 7 p:nä.
Eipä Garrone milloinkaan lausuisi sellaista sanaa kuin Carlo Nobis
eilen sanoi Bettille. Carlo Nobis ylpeilee siitä, että isänsä on
oikea herra, kookas, mustapartainen ja hyvin vakava. Hän saattaa
poikaansa miltei joka päivä.
Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan
poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä
vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi
on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut
mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan
hän toisti isälleen tämän sanan.
Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa
taluttaen opettajalle valittamaan.
Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat
ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa
saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli
puhe.
"Tämä työmies" -- vastasi opettaja -- "on tullut valittamaan, että
teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".
Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi
pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"
Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei
vastannut sanaakaan.
Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi
Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja
sanoi: "Pyydä anteeksi!"
Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse",
mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä
häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen,
ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä
isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"
Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä
tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa
sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna
anteeksi tuo häpeällinen -- -- -- ajattelematon -- -- -- herjaussana,
jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää
kunnianansa puristaa!"
Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä
voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.
"Tehkää minulle se ilo, että panette pojat vieretysten istumaan",
sanoi herrasmies opettajalle. Opettaja asetti Bettin Nobisin
penkkiin. Kun pojat olivat paikoillaan, kumarsi herrasmies ja läksi.
Kivihiilikauppias seisoi hetkisen miettiväisen näköisenä ja
tarkasteli noita molempia, vieretysten istuvia poikia. Sitten hän
lähestyi penkkiä, silmäili Nobisia ilmaisten katseessaan sekä
suosiota että surumielisyyttä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa
jotakin. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän kohotti kättään häntä
hyväilläkseen, mutta ei uskaltanut sitäkään. Sitten hän meni ovea
kohti, kääntyi vielä kerran katsomaan ja katosi.
"Pankaa mieleenne tämän päivän tapahtuma, lapset", sanoi opettaja.
"Se on vuoden kaunein opetus."