Perjantaina marraskuun 4 p:nä.
Vaikka meillä oli vain kaksi päivää lupaa, tuntuu siltä, kuin en
olisi pitkään aikaan nähnyt ystävääni Garronea. Kuta kauemmin hänet
tunnen, sitä enemmän häntä rakastan, ja niin käy kaikkien muidenkin,
paitsi väkivaltaisten, jotka eivät sovi hänen kanssaan, koska hän
ei kärsi vääryyttä. Joka kerta kun joku isompi kohottaa kätensä
pienempää vastaan, huutaa tuo pieni: "Garrone!" -- eikä iso lyö enää.
Hänen isänsä on koneenkäyttäjä; itse hän on tullut hyvin myöhään
kouluun, koska oli pari vuotta sairaana. Hän on luokan suurin ja
voimakkain, nostaa yhdellä kädellään penkin ja on aina hyvä. Jokaista
tarvekalua, jota häneltä pyytää, olkoon sitten lyijykynää, kumia,
paperia, kynäveistä, hän on aina valmis lainaamaan ja antamaan.
Hän ei koskaan naura eikä lörpöttele koulussa. Hän istuu aina
liikkumattomana pulpetissaan, joka on hänelle liian ahdas, selkä
hiukan kumarassa, iso pää hartioiden välissä, ja kun minä häntä
katselen, niin hän hymyilee vastaani silmät ummessa, aivan kuin
tahtoisi sanoa: "Eikö niin, Henrik, me olemme ystävät?"
Mutta nauraa täytyy nähdessään, miten kaikki vaatteet, takki, housut
ja liivit ovat liian pienet ja ahtaat tälle isolle, väkevälle
nuorukaiselle. Lakki ei sovi hänen päähänsä, hänen tukkansa on aivan
lyhyeksi keritty, jaloissa on vahvat kengät, ja kaulus on sidottu
kuin nuora.
Rakas Garrone! Sinut kun vain kerran näkee, voitat jo suosiota.
Kaikki pienet tahtovat mielellään istua hänen läheisyydessään. Hän
osaa myöskin hyvin laskea. Kirjansa hän aina kantaa punaisissa
nahkahihnoissa. Hänellä on helmiäisvartinen veitsi, jonka hän löysi
viime vuonna ja jolla hän kerran leikkasi sormeensa aina luuhun asti,
mutta ei kukaan koulussa sitä huomannut ja kotona hän ei liioin
valittanut, jotteivät vanhempansa säikähtyisi. Hänen kanssansa
uskaltaa laskea pilaa, eikä hän sitä pahakseen pane, mutta voi armias
sitä, joka sanoo hänen jotakin kerrottuaan: "Ei se ole totta."
Silloin hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyöpi nyrkillään penkkiin,
että luulisi sen siihen paikkaan pirstautuvan.
Lauantai-aamuna hän antoi soldon eräälle ensiluokkalaiselle, jonka
tapasi kadulla itkemässä, kun toiset olivat ottaneet pojan rahat eikä
hän siis voinut ostaa vihkoa.
Kolme päivää sitten hän aloitti kahdeksansivuista kirjettä, jonka
reunat hän koristelee piirustuksilla, antaakseen sen äidillensä
nimipäivälahjaksi. Tämä äiti, joka usein noutaa poikansa koulusta, on
iso ja komea kuin hänkin ja yhtä herttainen.
Opettaja katselee Garronea aina ystävällisesti ja joka kerta
ohi mennessään taputtaa häntä kuin nuorta hyvänsävyistä varsaa.
Minä viihdyn erittäin hyvin hänen seurassaan ja tunnen itseni
onnelliseksi, kun hän isolla, miehekkäällä kädellään puristaa minun
kättäni. Olen varma siitä, että hän uskaltaisi henkensä pelastaakseen
toverinsa, että hän antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi toista
puolustaakseen. Sen näkee hänen silmistään. Ja vaikka hänen karkea
äänensä muistuttaa mörinää, on hänen sydämensä kuitenkin jalo, sen
tuntee kohta.