Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.
Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään
sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin
myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen
alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen
ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin.
Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen
vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine
huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa
mainittu vaimo?" kysyi äitini. -- "Olen, armollinen rouva." --
"Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota
meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon
aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan.
Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi
kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu
tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa
tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin,
vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini
hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois
vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt,
kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi
kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini
työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän
kohottausi ja tarttui käteeni. -- "Olen aivan yksin tämän poikani
kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut
Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen,
niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman
soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa,
soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt
pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa
kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla
porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin
minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi
lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin
pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi.
Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."
Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili
poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa
sanoessaan minulle:
"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy
työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin
on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen
vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun
vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."