Tiistaina lokakuun 25 p:nä.
Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri
kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle
vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen
vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme
häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni,
viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä
hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi
hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo
valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte,
rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." -- "Ei se mitään
tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. -- "Te puhutte liika
kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."
Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin
sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta
poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan
silmänräpäystä. -- Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään,
sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä
muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee
johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa
ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee
heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja
monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja
ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään
hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut
poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian
kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä
läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu
helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. -- Pian hänen
taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän
poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli
hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä
koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen
laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä
pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita
laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja
sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda
minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi
tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi
keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun
kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin
sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut
kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä
välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun
tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme
siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan
maailmassa opettajaani unohda.