23. LUKU.

Kertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.

André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea,

kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat

hänen silmissään:

"Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja

rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?"

"Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.

"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna

vihaa minua vastaan."

Kun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja

lapsi seljässä komsissaan.

Hän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan

päin.

"Anna minun seurata myötä", anoi hän. "Isän kaari (= vesikaari) on

uskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät."[19]

Erityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke

saapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli

vietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.

Seimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.

"Kuink' on hänen laitansa?" kysäs hän.

"Hän on yhtä taipumaton," vakuutti vanginvartija, "hän ei tahdo katuen

tunnustaa."

"Päästäkäätte meidät sisään," anoi Seimke.

Vanginvartija avas oven.

Lamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.

"Seimke!" sanoi hän.

Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.

"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä

tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni

lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"

Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin

päästään ja kätki kasvonsa.

Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.

"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja

tunnustaa!"

Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli

ohjaton ollut.

Oli kauhea yö.

Lamik Rikkut ei saanut unta.

Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka

täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut

olis.

Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden

kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.

"Mit' oli hän tehnyt?"

Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin,

että veri virtas hänen kasvojansa myöten.

Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön

kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät

vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät

noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen

sieluhunsa. --

"Mit' on hän tehnyt?"

Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan,

hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä

piiskaella.

Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?

Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan

häntä kuolleitten valtakuntaan.

Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, -- raatihuoneen tornikello löi

kakstoista.

"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen

allansa.

Helvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu

kristittyjen helvetiksi.

Saatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.

"Mit' oli hän tehnyt?"

Lamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois

hänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.

Silloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan

ympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa

ja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: "Nanna! Nanna! Nannacam

(rakastettusein)!"

Ja silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan,

sen kohoitti ylös äännähtäin:

"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, _joll'et_ Jumalan valtakuntaa

lapsen tavoin ota vastaan, niin _et_ sinne sisähän pääse!"

Mutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi:

"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun

kanssani oleva paradiisissa!"

Ja Lamik Rikkut laskihe polvilleen.

Kaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja

anteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.

Miten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,

Jesukselle Kristukselle.

"Seimke", sanoi Lamik Rikkut, "minulle on tunturiasukasten kirous

julistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas

istut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on

korkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian

tulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä."

"Lamik," sanoi Seimke, "vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun

kanssas jakaa saa!"

"Terveisiä isälles," sanoi Rikkut.

"Kyllä, hänelle vien terveisiä."

"Terveisiä poroille", anoi Lamik Rikkut.

"Minun on niitä tervehdittävä," sanoi Seimke itkien.

Vanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.

Olga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.

"Lamik Rikkut", pyysi hän, "André lähettää minut, vaimonsa, sinun

luokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!"

"Minä annan anteeks hänelle", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen

nöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. "Hän

oli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia

koskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! -- Jos vaan paholainen

minuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan.

Sano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja

että kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva,

hänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona."

Lamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.

"Lamik!" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, "Jumala

Kaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme

taivaallisessa rauhallisuudessansa!"

Kun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan

peräosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön

päin.

Hän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.

"Jumalan kanssa", lausui hän. "Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon

muserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän

kappaleiksi."

André Kautokeinolainen: Kertomus perimmästä Pohjolasta · 第 35 / 37 题