Kertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.
André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea,
kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat
hänen silmissään:
"Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja
rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?"
"Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.
"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna
vihaa minua vastaan."
Kun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja
lapsi seljässä komsissaan.
Hän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan
päin.
"Anna minun seurata myötä", anoi hän. "Isän kaari (= vesikaari) on
uskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät."[19]
Erityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke
saapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli
vietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.
Seimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.
"Kuink' on hänen laitansa?" kysäs hän.
"Hän on yhtä taipumaton," vakuutti vanginvartija, "hän ei tahdo katuen
tunnustaa."
"Päästäkäätte meidät sisään," anoi Seimke.
Vanginvartija avas oven.
Lamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.
"Seimke!" sanoi hän.
Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä
tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni
lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"
Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin
päästään ja kätki kasvonsa.
Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.
"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja
tunnustaa!"
Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli
ohjaton ollut.
Oli kauhea yö.
Lamik Rikkut ei saanut unta.
Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka
täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut
olis.
Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden
kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin,
että veri virtas hänen kasvojansa myöten.
Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön
kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät
vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät
noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen
sieluhunsa. --
"Mit' on hän tehnyt?"
Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan,
hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä
piiskaella.
Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?
Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan
häntä kuolleitten valtakuntaan.
Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, -- raatihuoneen tornikello löi
kakstoista.
"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen
allansa.
Helvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu
kristittyjen helvetiksi.
Saatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Lamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois
hänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.
Silloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan
ympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa
ja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: "Nanna! Nanna! Nannacam
(rakastettusein)!"
Ja silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan,
sen kohoitti ylös äännähtäin:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, _joll'et_ Jumalan valtakuntaa
lapsen tavoin ota vastaan, niin _et_ sinne sisähän pääse!"
Mutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun
kanssani oleva paradiisissa!"
Ja Lamik Rikkut laskihe polvilleen.
Kaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja
anteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.
Miten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,
Jesukselle Kristukselle.
"Seimke", sanoi Lamik Rikkut, "minulle on tunturiasukasten kirous
julistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas
istut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on
korkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian
tulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä."
"Lamik," sanoi Seimke, "vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun
kanssas jakaa saa!"
"Terveisiä isälles," sanoi Rikkut.
"Kyllä, hänelle vien terveisiä."
"Terveisiä poroille", anoi Lamik Rikkut.
"Minun on niitä tervehdittävä," sanoi Seimke itkien.
Vanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.
Olga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.
"Lamik Rikkut", pyysi hän, "André lähettää minut, vaimonsa, sinun
luokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!"
"Minä annan anteeks hänelle", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen
nöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. "Hän
oli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia
koskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! -- Jos vaan paholainen
minuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan.
Sano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja
että kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva,
hänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona."
Lamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.
"Lamik!" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, "Jumala
Kaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme
taivaallisessa rauhallisuudessansa!"
Kun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan
peräosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön
päin.
Hän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.
"Jumalan kanssa", lausui hän. "Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon
muserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän
kappaleiksi."