Nordkapin edustall' oltiin, kesä oli ja oli myöskin yö silloin.
André yksin keinui venheessään tuoll' ulkona Pohjolan merellä ja
tähtäili etähälle avaruuteen. Puol'yönaurinko paistoi.
Runoilijan pursi piirs eteenpäin tuon läpikuultoisen vedenpintaa,
ikäänkuin olis itse ilmassa keinunut.
Maailma hänen yläpuolellaan, maailma ympärillään ja maailma hänen
allahan.
Maat' ei lainkaan nähtäviss' ollut. Euroopaa ainoastaan Nordkap, jok'
yksin seisoi vahdissa Maggeröötä. Pohjoiseen päin olivat pohjoisnapa,
Bären Ejland ja Huippuvuoret, muutoin -- ainoastaan taivasta ja merta.
Ei mitään esinettä silmälle, paitse sukeltelevia kalalokki parvia ja
eräs venäläinen lotja, jonka kaitainen runko kuvasteliin jyrkissä,
mustissa linjoissa tuolla rauhaisalla kultamerellä.
André lepäs paikallaan venheessään, samalla kun aaltoset hiljalleen
läiskehtivät hänen ympärillään, yksin puol'yön auringon ja tuomarinsa
sekä vapahtajansa kanssa.
Ja katsos! Sielläpä juuri auringonterä hehkui, avas itse näköalan,
taivasrannan, vaan taivasrantaa monin verroin korkeamman ja avaramman.
Levittihe maa, jota ruusuiset pilvet kannattivat. Enkelien päät
pistäytyivät niist' ulos ja enkelien siipyet hopealta hohtelivat.
Eräs meri oli tuoll' ylähällä Fata Morganan[20] maassa niin
kiiltoisana, niin läpikuultoisana, niin kristallikirkkaana, ett'ei
semmoista maan päällä konsahan nähty.
Mutt' eteenpäin matkaansa liiteli joutsen.
Erään slavilaisen laulun säveleet kajahtelivat tuosta venäläisestä
lotjasta, nuo suruisat säveleet vyöryskelivät etähälle pohjoisnavan
merellä, mutta noissa säveliss' kuuli André joutsenen laulun,
joutsenen, joka tuoll' ylähällä pyhässä puhtaudess' uiskenteli.
Sen tunsi hän. Täm' oli Ahdin kipua ja surumielisyyttä, joka kohos ylös
Jumalan istuimen eteen.
Mutta -- mitä sin' yönä pohjoisauringon valossa runoilijan ja hänen
sielunsa lunastajan välillä tapahtui, ei kukahan tiedä.
Mit' André näki tuossa luvatussa maassa, johonka hän sin' yönä
silmäillä sai, ei tiedä kukaan.
Mitä joutsen lauloi, ei sitäkään kukaan tiedä.
Ainoastaan se, joka sen oli kuullut ja nähnyt.
Mutt' aamun tultua oli runoilija uudesti syntynyt, kastettu
puol'yönauringon tulikylpehessä kaukana Jäämeren aaltoloilla, -- hän
oli katsellut Ahtia kasvoista kasvoihin.
André Kautokeinolainen saattoi sen hetken kuluttua kertoa ihmisille,
mitä joutsen tuoll' ylähällä pohjoisnavalla lauloi.