Tällä välin väippyi André elämän ja kuoleman välillä.
Hänen elonsa rakennus hänen ympärillään oli rojahtanut kokohon ja
haudannut hänet.
Hänen teeskennelty ideaalinsa katosi tyhjyyteen. Todellisuus
asettautti hänen eteensä; se pakoitti hänet itseänsä silmihin
katsomaan.
Hänen äitinsä oli langennut vaimo, hänen johtajansa ja kasvattajansa
oli hänen äitinsä viettelijä, ja kaiken tämän romun keskellä seisoi
ainoastaan hänen isänsä horjumatonna, suorana, ilman huojahtamatta; se
isä, jota hän oli epäillyt ja kartellut häntä. Sielläp' oli viimeinkin
suuruus, ja tuossa suuruudessa varmaan asui joku jumaluus.
Täm' oli hirvittävä herääminen unelmasta. Tuossa kuolon taistelussaan
sai hän todellisuuden tuekseen ja havaitsi, ett'ei se ollutkaan etheriä
(ohuinta kaasua), vaan tanevaa lihaa ja verta.
Hänell' oli syytä äitinsä kuolemaan, samaa myöskin vallesmannin, hän
oli tappanut nämä, ja Herran käsi lepäs raskaasti hänen päällään.
André oli havahtunut ja näki, että hirmuist' oli langeta elävän Jumalan
käsiin.
Hän oli nyt kokenut, kuinka uskonto saattaa tulla joksikuksi joko --
tai, hän oli tuntenut, että se oli elinvoima, ja hän oli kokenut, että
löytyi Jumala, joka sanoo: "minä olen Jumala, eikä minua paitse ole
ketäkään."
Kuni Herodes oli hän tuomittu, ja hänen pilkkaava ylpeytensä oli
punnittu ja aivan köykäiseksi löydetty.
Hän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä
kohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: "Jumala
antakoon anteeks, lapsukaiseni", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä
päällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis
saanut kuulla.
Se nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin
lohdutuksensa.
Tämä raskas, kömpelömäinen käsi, jonka koskettamista hän oli vihannut,
se lepäsi nyt hengetönnä ja kylmänä.
Taudin houreissa pyysi André, että tämä laskettaisiin hänen päänsä
päälle.
Hänen isänsä ja vaimonsa eivät saaneet mennä hänen luotansa.
Hän huus heidän nimiänsä, ja raivoisassa kuumeessansa taisteli hän
lakkaamatta heidän elämästänsä. Hän oli olevinaan näiden kahden
vainajan kuolonkamppauksess' uudelleen ja uudelleen, siks kunnes se
hänet itsensä kulutti.
Andrén rakkaus vaimohonsa ja isäänsä murtautui viimein aivan estämättä
esihin läp' itsekkäisen kalliomuurin, aivan kuin kaikkea nielevä,
tulivuoresta tupruten vyöryvä laavavirta. Itsekkäisyys oli murrettu ja
epäjumalan kuva kukistunut maahan. Rakkaus tasoitti epäsoinnut ja loi
uudelleen tuon rikkuneen yhteyden.
Ja Olga sovitti pojalle sen, mink' isä oli äidille rikkonut.
Ahdistuksessa rakastettunsa kadottamisesta, oppi tuo voimakas vaimo
tulemaan lapseksi, jättämään tahtonsa Jumalan käteen.
Pelkistettynä ja puhdistettuna kasvoi hänen rakkautensa niin, että se
tuli yhtä suureks kuin tuon vanhan miehen, jok' äskettäin oli vaimonsa
ruumista siunannut.
Vanhus vei hänet edes Jesuksen jalkain juureen, ja siellä taisteli Olga
puolisonsa hengen edestä, siks kunnes Jumala oli siunannut hänen
rukouksensa ja vapahtanut Andrén Olgalle ja hänelle itselleen.
André katsoi alinomaa vaimoonsa; hän ei voinut luovuttaa silmäyksiänsä
Olgan kasvoista.
"Olga", sanoi hän, "minä olen syntiä tehnyt Jumalaa ja sinua vastaan,
rakastatko minua vielä?"
"Rakastan, minä rakastan sinua!"
"Minä olen tappanut äitini ja vallesmanni-vanhuksen, minä olen tappanut
lapsuuteni ystävän sielun, minä olen tallannut isäni sydäntä, minä olen
kolmimurhaaja, rakastatko minua yhä vielä?"
Olga laskihe polvilleen miehensä kupehelle ja kieriävin kyynelin
vakuutti:
"Rakastan, minä rakasta sinua!"
"Voiko Jumala anteeks antaa?" kysyi André. --
Jo ens päivänä, kun Andrén sairaus oli tietoon tullut, tuli Seimke
Olgan luo.
"Sinä olet yksin," sanoi hän, "suo minun saada auttaa sinuas ja sinun
palvelijattarenas olla".
Ja uskollisesti täyttikin Seimke ne velvollisuudet, mitkä hän
täyttääkseen oli ottanut, sillä hän ties miehensä veistä nytkyttäneen
Olgan pään päällä.
"Sinä olit hyvä minulle lasna viel' ollessas," sanoi Seimke koko
sydämen tulvivalla kiitollisuudella. "Sit' en mä unhoita koskaan."
André tervehtyi, mutt' oli heikko vaan ja jokin häness oli taittunut.
Elinhaava, jonka hän saanut oli, näytti olevan ylön vaikea parantaa.
Tähän aikaan ennätti kritiikki (arvostelu) hänen eepoksestaan
Kautokeinoon. Se puhui fiasco'a (epäonnistuntaa). Andrén ylimielisyys
oli paistanut kaikkein rajojen ylitse, ja kritiikki lopult' oli
kohdannut hänen päätänsä.
"Tämä on Nemesis," sanoi André tyveneesti. "Minä olen rangaistukseni
ansainnut sentähden, että minä runoelmassani kielsin isäni rakkauden."
Aikaa kului.
"Oi, jospa vaan aurinko tulis", virkkoi André.
"Oi, josp' aurinko pian tulis!" kertoi isä. "Sitä hän tarvitsee, se
vuodattaa lohdutusta hänen sairaasen mieleensä; pimeys turmelee hänet."
Idässä kuumoittava heikko valo, joka koko Tammikuun osoittaa auringon
kulkua taivaan rannan alapuolella, kävi ain' enemmän ja enemmän
rusoittavammaksi, värihohteisemmaksi.
Viimein ilmestyihe korkea leimuava pyramiidi.
Andrén silmät olivat kääntämättömät tähdätyt itäänpäin. Oi, kuinka hän
ikävöi aurinkoa!
Ja aurinko tuli.
"Aurinko tulee!" kajahteli suusta suuhun. Tuhannet sielut riemuitsevat
vuos vuodelta kahdennenkymmenennen Tammikuun päivän aamuna.
"Tänään tulee aurinko!"
Ilo lennähti kuni sähkön kipinä sydämestä sydämeen, huoneesta
huoneesen. Jokainen, ken vaan saattoi käpäliänsä käyttää, oli
jalkeilla.
Seisottiin ja vuotettiin; siell' oli hiljaista niinkuin kirkossa.
Kello oli kymmentä minuuttia vailla kakstoista.
Pinnistys kävi melkeen kärsimättömäksi.
Kello oli viittä minuuttia vailla kakstoista.
Katsos! Silloin alkoi kultainen hohde levittäytyä pyramiidissä noiden
kahden tunturihuipun välillä, johonka kaikkein silmät tähtäsivät.
Hohto kävi yhä heleämmäksi ja heleämmäksi. André ei hengittänytkään.
Joki levittäysi louhien välillä kirkkaana kuvastimena vastaan
ottaakseen tuon jumalallisen kuvan; jok' ainoa aalto oli sileä ja
tasoitettu.
Aurinko nous esihin!
Verkalleen kohoitti se sädehtivän silmänsä.
Vuoriseinät avasivat valtaporttinsa, ja sen kautta nähtiin tuota pikaa
taivasten taivahasen, Jumalan ijankaikkiseen autuuteen.
Katselijat laskeusivat polvilleen ja lauloivat:
"Kuin kulta aurink' esiin käy."
Mutt' André puhkes itkuun; jokin häness' oli nyt tullut vapautetuksi.
"Anna anteeks minulle!" virkkoi hän vaimolleen ja isälleen, "anna
minulle anteeks, samoin kuin Jesus Kristuskin katkeralla kärsimisellään
ja kuolemallaan minulle anteeks antanut on."