Koska persoonallinen läsnäoloni Kautokeinossa nykyisten katalain
ja erittäin tukalain asianhaarain vallitessa olis täydellisesti
väärin asetettua, nim.: olis poissa paikaltaan, matkustan minä
täältä suoraan Pietariin, joss' ai'on viettää talven ja päälliseks
odottaa teidän tuloanne.
Ilma Finmarkeniss' ei minusta tunnu hyvältä, se ei soinnu minun
ruumiini rakennukseen.
Viattomaksi ja syyttömäksi todistaminen olis kerrassaan liiallista,
-- tarkoitan tuota tapahtunutta, -- vielä sitäkin suuremmalla syyllä,
kun minä jollain tämmöisellä tulisin samalla tunnustaneeks erään
vian, jota minä -- rikoksena -- en voi osakseni ottaa. Herrasmies
on velvollinen täyttämään kaiken sen, minkä hänen omantuntonsa
hänelle myönnyttää.
Ett' yhden kerran nuoruuteni päivinä olen hätäisän matkustuksen
tehnyt ruotsalaisessa Lapinmaassa, mutta norjalaisell' alueella
käymättä, on tosasia, mutta mi myöskin on tosasia, on se, että
minä -- parole d'honneur! -- olen yhtä vähän aavistanut, että tuo
murhattu Karasuantolais-vaimo oli Kautokeinosta kotoisin, kuin
myöskin, että hän -- quel fatalite (mikä sattuma!) -- oli
kanttorin vaimo.
Käytökseni häntä kohtaan oli luonnollisesti järjestynyt hänen
arvonsa mukaan, eikähän aatelismiehen kunnialta voitane enempää
vaatiakaan.
Tyttäreni, sä lienet niin hyvä, ettäs sillä hellyydellä, mikä näin
tukalassa tilaisuudessa tarpeellinen olla saattaa, appi-isälles
esihin viet minun sympathiani eli myötätuntoisuuteni ja vilpittömän
osanottamiseni hänen aviolliseen tragediiaansa (surunäytelmäänsä),
jossa minä kaikessa viattomuudessani, onnen kohtalon määräyksestä,
olen noin onnetonta näyttöosaa näyttelemään joutunut. -- Ken
kohtaloansa vastaan voi sotia?
Aivan epäilemättömänä pidän, että hän minulle anteeks antaa, kun
minä, kiitos kaunis täydelliselle tietämättömyydelleni, en tuota
vaimoa tiennyt hänen puolisokseen enkä siis tosasiassa ole tahtonut
enkä myös olekaan loukannut häntä.
Mitä hänen pojalleen sitä paitse olen tehnyt, täytynee näin bon
ton'isten (hyväsointuisten) herrasmiesten kesken pitää jonakuna
satisfactioonina (loukkauksen sovituksena).
Sinun mielistynyt isäs
Henri Vasili."
Olga kietas kätensä Andreas Thorsenin kaulaan.
"Anna anteeks hänelle, isä," lausui hän. "Anna hänelle anteeks minun
tähteni."
"Minä olen hänelle anteeks antanut," vastas vanhus, "minä olen hänelle
anteeks antanut _hänen tähtensä_. Lapseni, oletko oikeen hänen kasvonsa
nähnyt?"
Aivan kuin marmoriin hakattuna lepäs siellä kainulaisvaimo valkoisella
vuotehella ja rauha kuvautui hänen kasvoillaan.
Poliispalveliat olivat, olivat vihdoin viimeinkin Kautokeinohon
saapuneet, ja Lamik Rikkut toisten vallattomimpain kapinan nostajain
kera oli vangittu.
Andreas Thorsenin vaimo ja vallesmanni haudattiin, ja pispa, joka
päivää ennen oli paikalle saapunut, itse toimitti hautausmenot.
Myrskyn jälkeen oli tyyni tullut.
Katuin, surren ja murehtien kokoutuivat lappalaiset noiden murhattujen
vereksille haudoille.
Hehän olivat murhanneet nuo kuolleet, ja olihan Jumala vaativa heidät
heidän kädestään!
He olivat selvinneet juovustilastaan ja kauhistuen näkivät nyt, että
lyönti oli kohdannut kanttorin vaimoa, häntä, juuri häntä, jota he
kaikin olivat odottaneet, ja joka nyt oli tullut hänen henkeänsä
pelastamaan -- -- heiltä, ja sitten kuolla!
"Jumala antakoon anteeks! Jumala antakoon meille anteeksi!" huusivat
he. "Anna meidän itkeä kanssas! Isä Thorsen! Suo meidän hänet ostaa
takaisin kyynelillämme!"
Ja Andreas Thorsen katseli heitä, kun nämä, yks toistansa seuraten,
heittäytyivät kasvoillensa maahan hänen jalkojansa halailemaan.
Vanhuksen kasvot olivat ikäänkuin kirkastetut.
"Sä olit kuitenkin niin rakas mulle!" lausui hän.
Hänen elämänsä pulmaisa arvoitus oli nyt ratkaistu, ja nyt oli hän
katsellut Jumalan vapahdusta.
Sittenkun pispa oli puheensa lopettanut astui Jakob Tudekas esihin
haudan partahalle.
"Samelaiset," sanoi hän paljastaen päänsä, "minä tunnustan, että minä
olen mennyt harhaan, minä olen poikennut Jumalan sanan totuudesta. Minä
olen anteeks anonut Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt minä hylkään tuon
väärän uskon." Tuskin kuuluvalla äänellä, itkun pusertamana, lisäsi
hän:
"Minä pyydän noilta kuolleiltakin anteeks." Huokaillen ja ähkyen
lankesivat lappalaiset polvilleen, nostivat ylös kätensä ja huusivat:
"Kuolleilt' anteeks anomme!" Sitten lukivat he kuuluvasti niitä
rukouksia, joita pispa heidän luettavikseen edellä luki.
Kapina oli ohitse; tukahdutettu yhdell' iskulla.
Hitunen todellisuuttakin tuossa liikkeess' ilmautui siellä ja täällä,
mutt' useimmat kuitenkin pian hoksasivat, ett' uusi paikka vanhaan
vaatteesen pantuna rikkoo koko vaatteen.
Nuo herätyksen hedelmät, jotka näkyvin pääsivät, osoittivat kuitenkin,
"ett' uskonvimma oli sisältänyt jonkun verran Jumalalle mieleistäkin
murhetta, vimmaiset tuulahdukset kumminkin tähtäsivät Häntä, jok' yksin
ja ainoastaan antaa sielun rauhan."[17]
Paloviinan juonti samoin kuin sen kauppakin oli täydellisesti lakannut
ja vanhemmat nauttivat lasten opetusta kaksinkertaisell' innolla.
Jumala oli antanut "hengen tuulahduksen" leuhahtaa kansansa ylitse, ja
Kautokeinon seurakunta lähetti uudistetun pyynnön saadaksensa papin,
jok' asuis vakinaisesti siellä ja osais heidän omaa kieltänsä.
Kun hallitus edellisiin tapahtumiin ja pyyntöön nähden oli huomannut
papin tarpeellisuuden, niin lappalaisten toivomus vihdoin viimeinkin
täytettiin vuonna 1852.
Ruumissaaton kirkosta lähdettyä, istui vielä jäljellä lappalaisvaimo
eräällä hautakivellä nyyhkyttäin itkien.
Seimke oli tuo. Laps hänen polvellaan oli ruvennut itkemään, vaikk'ei
hältä mitään puuttunut, mutta Seimke ties tämän itkevän isänsä
synteilyjen tähden.
Lamik Rikkut noiden toisten vangittujen kanssa oli lähetetty vankeuteen
Tromsööhön, missä hän esivaltaan vaikutti urhealla lujuudellaan ja
hehkuvalla vakuutuksellaan.
Kaikki kokeet, saada häntä huomaamaan syntinsä, olivat kuitenkin
kerrassaan hedelmättömät. Jok' ainoan Raamatun lauseen odan, joka häntä
vastaan asetettiin, käänsi hän taitavuudella ahdistajaa itseä vastaan.
Joka kerta kun pispa jätti hänet hyvästi lausuen: "Jumala olkoon sinun
kanssas", vastas Lamik Rikkut aina uhmeasti ja itseensä tyytyvänä:
"Aivan varmaan! Minä jään tänne kaiken Jumalan voiman kanssa, ja niinpä
menee pispa tiehensä ilman Jumalatta!"
Muutamat metelin nostajista tuomittiin vankeuteen, mi lyhemäksi, ku
pitemäks ajaksi, toisia taas vesi- ja leipä-vankeuteen, mutta metelin
itse johtajina tuomittiin Lamik Rikkut, eräs toinen lappalainen ja kaks
vaimon puolta kuritushuoneesen Kristianiaan. Se lappalaisista, jok'
antoi kuolon iskun vallesmannille, mestattiin.[18]
Heidän tuomioissaan otettiin kuitenkin melkoisesti huomioon
armoittamiseen kehoittavat asianhaarat, että, näette sen, fanatismi oli
jollain tavoin saattanut heidät syynalaisuudettomiksi.
"Tuomios, Lamik Rikkut, on langennut," vakuutti pispa.
"Minä vetoan isän, kuninkaan päätettäväksi," vastas Lamik Rikkut
karskisti. "Minä tahdon koetella, onko hän Jumalasta vai perkeleestä."
Kun tuomio armoituksetta palas takaisin, repäs Lamik Rikkut sen kahtia,
huudahtaen:
"Isä kuningas on tuomittu! Anathema (kirous) langetkoon tuomitulle!"