Oi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.
Hän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja
sulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.
Tili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?
Linkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.
André survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen
päällensä. Hän nosti kätensä.
"Pidättäkää!" huudahti hän. "Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän
lastenne päälle!"
Mutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin
kummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.
Lappalaiset eivät häntä kuunnelleet.
André näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä,
silloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin
lämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten
viattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä
pilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun
vaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!
Hän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja
kipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän
rukoili, hän uhkaili, hän kiroili -- turhaan!
Nemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta
vastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.
Runollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi
kyntensä omaa itseä vasten.
Mutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän
siitä vähät väliä!
Sitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon
keskellä.
Hänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, -- oi, kuinka vanhaksi hän
oli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa
silmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä,
peitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli
tarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.
Hän otti sen omaan rintahansa.
Lamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.
Silloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä,
ja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan
apua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.
André kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi
sylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan
puolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.
"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki
hengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän
miekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat
ijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias."
Väristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän
puunkantoa vasten.
Ja katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät
peljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille
puhunut.
Yks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä,
varastihe ulos Andrén silmistä.
Mielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät'
etua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän
voittaa tahtoi.
Hän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.
Hiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.
André piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit'
edelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa
ja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin
eläinkesyttäjän hermot.
Ja nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä
silmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas "kohtaloonsa" ja --
esimiehensä valtaan.
Arastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles
piiloutui ristin edessä.
He pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös
tunturille päin.
Mutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen
tähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes
André tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.
Runoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, -- mutta millä hinnalla?
Hän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa
tämän verestä.
Todistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen
tuomiopäivänä.