Siinä makasivat he -- -- äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa
lumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli
hänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen
siltä kohdalta.
Thorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin
välkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.
"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata
jälleen?!"
"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua
vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."
André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua
alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit'
aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä
kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen
äitinsä kasvot!
Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.
Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta
hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä
hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut,
vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon
hartioille.
Hän kavahti seisoalleen.
"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.
Thorsen nosti kätensä.
"Älä kiroa!" sanoi hän.
"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää
ensimmäisen kiven".
"Andreas", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, "minä
hylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun
kenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa
nähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään
maininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin
rakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa
ja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään
lupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta
viattomuuteni ja sitten -- hylkäsi minut."
"Hänen nimensä!" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja
harnaasti henkeä vetäen.
"Kreivi Vasili!" virkkoi Aina.
"Kreivi Vasili!" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen
ympärillään.
Tuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.
"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin
minä kuukaus sitten Tromsöössä, -- hän oli tullut vanhaksi mieheksi.
Andreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist'
elämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa
köyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt,
häpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt
ain' ikävöiden sinua."
"Aina, Aina!" itkien nyyhki tuo vanha mies. "Miks'et ole ennemmin
tullut kuin vasta nyt?"
"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se
korvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos,
mutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut
nöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut
seitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.
"Vaimo," sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. "Sinä tulit, vaikka
vast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle
sydänveres."
"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen
vetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa.
Tuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli".
"Lapsi, lapsi!" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä
veren vuotamista, "minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole
epäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua."
"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut
tuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas,
anna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut
pelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen
kumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!"
Andreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka
seisattui kanttorin asumuksen edustalle.
Veren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne
jälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He
silmäilivät häntä.
Kreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento,
vastenmielisesti otti hän hatun päästään.
"Kreivi Vasili," virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, "mit' olette
syntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks!
tänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!"
Sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä
pulkkaansa ja -- ajoi matkahansa.