Eräs yksinäinen lappalaismaja lepäsi tunturin keskellä; virren säveleet
soivat sielt' ulos lum'aavikon hiljaisuuteen.
Lamik Rikkut saarnasi; lappalaismajassa pidettiin jumalista kokousta.
Mutta samalla hiipi "hänen sielunsa veli," Fantasus, varjotonna, ikään
kuin joku revontulten kyöpeli, ylös tunturihökkelin ylitse.
Fanatismin eli vimman perkele oli pukeunut fanttasiian loistoisimpaan
pukuun.
André tuli ajaen kärriksessään pois yli ylänkötasankojen. Hän oli vähän
verran päässyt kreivi Vasilin edelle, hän kun osas olla omana
oppahanansa.
Poro juosta helkytteli matkoansa, ikäänkuin untuvaista tietä myöten, ja
äänt' antamatta viilsi kärris va'on keveään lumiriittahan, mutta sitä
seurasi Nemesis jäljissä.
André oli "syynalaisuudeton," ärtyhermoinen, kiihoittunut, hän oli
haltijoissaan. Revontulet tekivät hänehen saman sähköllisen vaikutuksen
kuin ukkonen tekee muihin. Lappalaisen Renvot oli hänehen käynyt
käsiksi; hän näki näkyjä, ilmakuvastelmia, hallucinatiooneja eli
hourehullutelmia.
Talv'yöhyt! Kätkeös valo, joka punertavana ja suruisena yölamppuna
loistaa ulos pimeyteen. Te ihmisten hyvät enkelit! Sammuttakaatte
Jumalan tähden tämä valo, tämä köyhä, pettävä valo!
Myöhään! Lappalais-majan läheisyys oli Andrélle jo ilmitullut.
Hän seisahti ja astui ulos käärien ohjasta käsivarteensa. Hän kuuli
virren veisuun ja itkun tiherrystä.
"Minä olen utelias," ajatteli hän ja kohoitti poron taljaa.
Eräs kuvaama hänen edessään näyttäytyi niin pistävältä, niin
tavattomalta, että se olis voinut aikaan saada rajun mieltymysmelun
teaatterissa.
Tuo peuran talilla täytetty lamppu olis tuskin kyennyt valaisemaan
majan sisustaa, joll'ei roihuava rompsi tulisijalla olis heittänyt
epätasaista paistettansa kokountuneiden päälle.
Ja tungokseen tungettuina, pästeihinsä punareunaisiin peittäytyneinä ja
linkkuveitsiin vyöhön pistetyin seisoivat lappalaiset.
Ääneti seisoivat kaikki, lakittomat kurkistetut päät ja silmät tähdätyt
erääsen mieheen, siihen lappalaiseen, joka heille julisti ilmestyksen
Sanaa seitsenpäisestä pedosta. Olipa jotain mystillistä tuossa näössä,
erittäinkin siinä punaisessa, helvetillisessä valaistuksessa.
"Tuo täytyy olla Lamik Rikkut!" ajatteli André, seisoessaan
ulkopuolella ja katsellen peurannahkan alle.
Joku ihmeellinen, viel' uinaileva lausuma lepäs noissa kiinni
vedetyissä pupilleissa (silmäteräsissä).
Tuo ol' itse Loke, joka jumalaistarun palatsista alas astuneena
esteellisesti nautitsi tätä nykyä.
"Samelaiset!" huudahti Lamik Rikkut.
"Peljätäksensä Jumalaa, täytyy tehdä syntiä;[15] sill' ainoastaan hän,
ken synteilee, pelkääpi Jumalaa. Mutta me, samelaiset, emme pelkää
Jumalaa, sillä ne, joill' on henki, eivät voi synteillä. Me olemme
Jumalan jäseniä, ja eihän Jumala jäsentänsä voi rangaista eikä tuomita.
Me olemme kuolleet, emmekä sentähden enään voi kuolla. Löytyy
hengellinen ja lihallinen ruumis, veljet, mutta meillä ei ole
lihallinen, vaan hengellinen ruumis.
"Se kylvetään katoavaisuudessa, mutta nousee ylös katoamattomuudessa,
se kylvetään kunniattomuudessa, mutta nousee ylös kunniassa, se
kylvetään heikkoudessa, mutta nousee ylös voimassa.
"Samelaiset, me olemme uuden maan päällä! Me olemme Raamattu, me olemme
uusi Testamentti, me olemme Sinai, meidän ruumiimme on laki, sentähden
olemme oikeutetut tuomitsemaan mailmaa.
"Me olemme Isä Jumala, Poika ja Henki, me olemme kolminaisuus! Poika on
kadottanut voimansa; sillä se on meille annettu, ja meissä se on saanut
kuolonvoiman tappamiseen.
"Veljet! Me olemme tulleet tekemään sotaa. Siellä, missä me olemme, ei
rauhaa saa olla. Te ette saa luulla minun tulleen rauhaa tuomaan maan
päälle. Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa. Lasten pitää
riitelemän vanhempainsa kanssa, sillä kirouksen pitää menemän polvesta
polvehen, aina meidän ensimmäisiin esivanhempihimme saakka.
"Jotka tässä mailmassa eivät pääse synnistä vapaiksi, eivät tule
taivaan valtakuutaan.
"Samelaiset! Me tutkistelemme kaikkein ihmisten sydämmet ja munaskuut,
me olemme kaikkitietäviä! Me emme tarvitse antaa papeille, emme
esivallalle veroa, emmekä osotttaa sille kuuliaisuutta.
"Anna Isän tulen (= pitkäisen tulen) langeta maan päälle ja hävittää
jumalattomat.
"Saata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä heitä
hallitsisin, ja tapa heidät minun silmäini edessä!"
"Amen! Amen!" huusivat lappalaiset kätensä ylentäen. Seurakunta lankes
polvillensa.
Tuop' oli kohtaus, joka kyllin oli vallitsemaan arvollinen!
Eikö Andrélla jo lapsuudest' ollut vakaa tunto siitä, että kaikki oli
hänen tähtensä? Samoin kuin Lamik Rikkut oli runoilijakin jumala, jota
tuomitsemaan ei kenelläkään oikeutt' ollut. Täss' oli hengellinen
sukulaisuus molempien fanttasiioissa: ne lensivät taivaasen.
Ens hetkenä seisoi André kivellä korkeammalla polvillaan olevata
joukkoa.
Varo sinuas, varo sinuas, runoilija! Onko innostukses Jumalasta vai
saatanasta?
Luonto otti oikeutensa! Sivistyksen siteet katkaistiin tuokiossa, ja
koko lappalaisen hillimättömyys oli päässyt vallalleen. Mutt' olihan
André päässytkin ylös korkealle tunturille.
Paholaisen voimat, jotka vallitsevat Ultima Thulen talv'yössä,
valittavat äänet, haikeat huokaukset, ja kauhun parkuna, joka kuuluu
ylt'ympäri pohjannavan, kaikki tämä sai yllykettä.
Ne parkuivat kiukussa, raivossa, mielettömyydessä.
Käsitteet hairauntuivat, ja yks asia sekoitettiin toisehen yhdeksi
sotkuiseksi sekamelskaksi.
Lappalaisten aivoissa suli kansallisuus kristillisyydeksi, synti
kansallisuuspetokseksi, perkeleen ijes samaksi kuin eurooppalaiset,
lappalainen samaksi kuin kristitty ja norjalainen ol' yhtä kuin pakana.
Ei André koskaan ollut niin tajutta luonnostellut (improvisoinut), niin
saatanaisin ihastuksin kuin tänä hetkenä.
Mutt' edesvastaus, runoilija, edesvastaus? Milloink' olet
syynalaisuudeton?
Ja lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin
kasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä,
langenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.
Nämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.
Hän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas
heidän suonissaan.
"André on tuo!" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä,
jok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä
voima.
"Kosto! kosto!" huuteli André ankarasti. "He ovat juovuksissa
jumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!"
"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja
vapauteen! Excelsior (etevämpi)!"
Hengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.
Erämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin
itse sydänyö.
He riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel
samelaisilla.
Sanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset
jalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat
tuoll' ulkona maamajan edessä.
He ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.
Oi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?
Porokylästä porokylään vyöryi joukkio.
Yön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän,
Jehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia
rangaistaviksi.
Kutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana
yönä oli taivaast' astunut tunturille.
Tämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului:
"Excelsior!"
Tuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden,
ett'eivät he sit' ymmärtäneet.
Kolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin
sivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä
lumella.
Mutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen
rouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.
Silloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset
lappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa
ympöröitsi.
"Excelsior! Excelsior!" mäen vierteheltä mäen viertehelle.
Kaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä
äänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin,
noita kahta norjalaista huonetta kohti.
Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä
huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku
Gehennassa.
* * * * *
Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.
Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut
tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.
André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää.
Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht'
ainoata elävää olentoa nähtävissä.
"Burist! Burist!" huusi hän.
Ei mitään vastausta, -- tunturitasanko oli tyhjä.
Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta,
kauhistavasta -- hän ei tiennyt itsekään miksi, -- kalvaava katumus,
jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.
Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek'
olivat he menneet?
Jäljet! -- Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät?
Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin
työläs seurata.
Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset
jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.
Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!
Nimeämätön kauhu käsitti hänet.
Porokylästä porokylään, -- ei niin yhden yhtä miest' ollut koko
tunturilla.
"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon,"
vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."
Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen
ollut tehnyt moista suksiretkeä.
Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan
ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula
kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan
huusi: "eteenpäin!"
Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä
hänen päänsä päällä.
André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan
omantunnon kouristellessa.
Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti
hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.
Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä
asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!
André taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.
Silloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.