"Kiitos, hyvä sä: et oo vahingoittanut, keihäst' etkä sauvoa!"
Tuo pitkäveteinen, ykstoikkoinen laulu soi kaihten surumielisesti
tyveneessä ja hiljaisuudessa.
"Tuolla lensi joku lintu," virkkoi Olga.
"Se oli taikalintu," sanoi vappus.
Hän tuskin sai sanottavansa sanotuks' ennenkun eräs pilvi lumiryöpyn
kera kulki heidän ohitsensa.
Vappus kieppas kohta lakkinsa päästään.
"Tuossa ratsasti Rota (= paholainen) ohi uhrihevosellansa!" huudahti
hän.
Ympärillensä tähystelemisestä väsyneenä, saamatta silmäilynsä esineeksi
yht' ainoata elävää olentoa, keksi Olga vihdoinkin erään olennon, joka
hypellen tuli heitä vastaan.
"Se on samilainen," sanoi vappus.
"Nyt olen minäkin saanut vallan tuomita!" huusi lappalainen, kättänsä
huiskutti ja hyppeli edelleen.
"Luulisitteko jonkun lappalaisteltin tääll' olevan?" virkkoi opas.
Olgan sydän sykki ja hämäränä aavistuksena liikkui siellä joku
kamoittava, jok' oli heitä kohtaava.
Kaks poroa keu'otti kuolleena tunturilla, sarvistaan sekautuneina
toinen toisehensa. Sattuu, näette, toisinaan, että porot puskuillessaan
käyvät sarvista irtipääsemättömästi kiinni.
Lappalaisteltti het' ilmestyi heidän eteensä.
"Olispa parempi ollut, ett'emme olis noita kohdanneet," virkkoi vappus,
"mutta koska nyt nain on sattunut, niin paras käydä sinne ja
lämmitellä."
Vaikka vastenmielistä, seuras Olga kuitenkin hänen viittaustaan, mutt'
astuttuansa sisään, hän kääntyi kauhistuneena takaisin.
Teltti oli tapö täynnä lappalaisia, joista muutamat hyppelivät valkean
ympäri, toiset loikuivat maassa, vääntelehtivät ja suonenvedon
tapaisesti tempoivat itsiänsä, ikään kuin olisivat noidutut olleet.
Hurjamielinen ulvonta kaikui hänen ympärillään.
Eräs kymmen vuotias poika kirkui kaikesta voimastaan.
"Hän tahtoo antaa siitä hengestä, mikä hänell' on!" huusivat
lappalaiset.
Vanha harmaa hiuksinen vaimo kävi ympäri paljain päin. Hän lyykisteli
ja naureli:
"Minä olen neitsy Maria," sanoi hän, "minä olen siittänyt Pyhästä
Hengestä. Minä olen siunattu vaimoin seassa."
Olga kiiruhti pulkkaan. "Joutuisasti matkalle!" käski hän. "Minä en voi
tuolla sisäll' olla!"
Meluavain ihmisten raa'at huudot ja elämöimiset kohosivat korkeuteen
hänen ympärillään, ikään kuin lainehtiva meri, ain' enemmän ja enemmän
kuta kauemmaks alaspäin päästiin.
Vallattomuudet, ruoskimiset ja sisälle murtaumiset olivat kauhua ja
hämmästystä levittäneet porokylihin.
Hyppien, ulvoen ja kiroillen, kähein määräämättömin kurkkuäänin
ärjähdellen kulkivat joukkiot maamajalta maamajalle.
"Herramme, katso armossa meidän puolehemme," rukoili vappus, "minä
luulin Kautokeinon lappalaisten lapelleen Karasuantoon käsin."
"Minä en ole pelkuri," vakuutti Olga. "Aja vaan!"
Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä kaikuivat valitus- ja
avunanomushuudot läp' ilman. Nuo harhauntuneet kuljeskelivat
siellä täällä "suont'iskemäss' ihmis-lapsiin; sillä synnin meri
piti uloslaskettaman."
"Tätäkö se onkin?" ajattel' Olga, inhoen ja kauhun valtaamana sulkien
silmänsä. "Tätäkö se onkin?"
Hänestä tuntui siltä, kuin jos hän helvettiin joutunut olis.
He seisahtivat jälleen eräälle lappalaisteltille. Miehet ja vaimot
hartaina piiriss' istuivat rompsin ympärillä; sisäänkäytävän edess'
oikoi eräs lappalainen maaten.
"Hiljaa!" varoittivat miehet. "Noaid nukkuu,[13] ja henget käyvät hänen
jalkojensa yli." ..
"Noaid nukkuu," tuumivat vaimot, "ja kuoleman lintu saattaa hänen
sielunsa kuolletten valtakuntaan."
"Alits Tario on kipeä," sanoivat lappalaiset. "Noaid matkustaa
kuolletten valtakuntaan, rukoilemaan hänen kuollutt' äitiänsä,[14]
ett'ei tämä enää kiusais häntä."
"Ysss -- -- hiljaa!" kuiskasivat kaikki, "Noaid nukkuu!" Olga, hän
laskihe taas pulkkaansa ja ajoi eteenpäin.
Uskonnollisen haaveilun keskellä viel' yks palanen rauhallista,
uinailevaa pakanallisuutta! Vastaan inttailu oli voittavana.
* * * * *
Olga tuli Kautokeinoon; siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Lappalaiset
kaikin olivat vetäinneet vuorille, joilta hän nyt juuri oli tullut. Ei
tuulen hievahdusta eikä jalan kapsahdusta.
Pulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän
jälleen!
Olga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista
tapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut
siitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! -- ja kiiruhti sisään.
Tääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti
akkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.
Liikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.
Olga heitti päskinsä päältään.
Hän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.
Kunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä
elämässä.
"Isä, isä auta minua!" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen
puristetut kätensä ylös häntä vastaan.
Andreas Thorsen kavahti seisoalleen.
"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa
mieheni itsepintaisuutta vastaan!"
Thorsen nojautui hänehen.
"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?" kysy Thorsen kähein äänin.
"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan
vangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua
vääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!
"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä
vihollinen!"
"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?" kysäsi Thorsen. Hänen
kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.
Olga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas
ulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.
"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä
hänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle
lupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden
että minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot'
en, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren
rakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin
taistelun, mutta -- nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan
aselepoa, ei rauhaa, ei!"
"Lapsukainen, lapsukainen," virkkoi vanhus, "maltas, älä sano enempää!
Tuo on hänen äitinsä luonto."
"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja
halveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?"
"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises
muuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana."
"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!"
"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle
takaisin. -- Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut
ollenkaan."
"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni
kasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut
siksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin."
"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto," sanoi Andreas Thorsen,
silmäillen häntä isällisellä rakkaudella, "ja sinull' on luja tahto.
Sinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä
ja suvaita."
"Sit' en minä voi," sanoi Olga, "mun täytyy sinulle tunnustaa totuus."
"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki,
suvaitsee kaikki, toivoo kaikki."
"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun
täytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy
puhua."
"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan
olisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään."
"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin
sinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin
Jumalaa!'"
"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta."
"Mutta totuudenkin saattaa sanoa joko sopivaan tai sopimattomaan
aikaan. Sinä työskentelet liiaksi, sinä oletkin aivan kuoleman rajahan
väsynyt. Jätä nyt kaikki työ Jumalalle. Rukoile ja -- odota."
"Odota!"
"Rakastava ei koskaan vuottamisessa väsy."
"Ei koskaan väsy -- vuottamisessa!"
"Ei. Minä olen varronnut vaimoani jo seitsemänkolmatta vuotta."
"Seitsemänkolmatta vuotta!"
Olga katsahti ylöspäin ja alkoi saada aavistuksen rakkauden
kaikkivallasta ja suuruudesta.
"Minä vieläkin vuotan häntä, minä vuotan häntä kuolemaani asti. Vaikk'
en varrota _tahtoiskaan_, niin vartoaisin minä kuitenkin yhtä kaikki.
Odota nyt sinäkin miestäs, hän tulee kyllä. Hyvä Jesus on varmaan hänet
herättävä uudestaan ja hänet saattava sinun luokses, mutta meidän,
Olga, täytyy molemmin jättää tämä asia Jumalan huomaan, ei hätäillä
eikä tahtoa pakolla saada mitataan edistymään. Mutta meidän täytyy vaan
_uskoa_, että se tapahtuu! Uskotko sinä?"
"Uskon, minä uskon, isäni, mutt' auta minun epäuskoani!"
"Siispä tahdomme me molemmin, lapseni, odottaa Jumalalta vapahtamista
ja valmistaa meitämme Jumalan kirkkautta katselemaan."
"Antaos suudelma mulle, isäni! Minä olen äiditön ja isätön. Minull' ei
ole ketäkään isää, paitse sinua."
Mutta juuri samassa, kun Olga laskeusi polvilleen tuon vanhan miehen
edessä, ottaaksensa hänen siunauksensa, pilkistivät akkunasta sisään
kalpeat, korskeat kasvot. Mustat silmät tähtäsivät kauan ja äänettä
heitä molempia.
Keveä kynsäys akkunan ruudulle sai Thorsenin ylöspäin katsahtamaan, ja
kasvot katosivat, mutta kun hän hetkisen kuluttua kävi sulkemaan auki
jäännyttä ovea, puikahti ylävä hahmo sivulle päin, samalla kun se
isoovass' ikävöimisess' ojensi käsivartensa Thorseniin päin.
Oi, miks eivät tuon naisolennon silmäykset polttaneet vanhuksen
kasvoja?
Tuo uskollinen kynttilä oli viimeinkin saanut kutsutuksi hänen vaimonsa
kotihin.
Thorsen seisoi pikaisesti hiljaa ja kuunteli.
"Mit' on tuo ääni tuoll' etääll' yön helmassa?"