"En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän
keskustelunsa, "minä en itke koskaan."
Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada
kyyneleitä. -- "Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme
onnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa."
"André," virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa
Karasjoelle, "toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en
jaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle
Kautokeinoon."
"Ole niin hyvä," sanoi André, "vappukses saat huomen aamulla.
"Etkö sinä tule myötä?"
"En," vastas André.
Kun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän
varoituksensa: "varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa
tietää, mikä vaikutus sanoillas on."
"Siit' en huoli," vastas André kylmästi. "Jos lappalaiset minun
kertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!"
Olga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan
pelkkää -- kainulaisen uhmeutta.
"André," sanoi hän, "Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta
vastaan potkimista!"
"Voitko vannoa, ett'ei vaan vuorill' ole yhtäkään lappalaista?" virkki
André vappukselle.
"Kyllä, aivan varmaan! Niit' ei ole Kautokeinossakaan, sillä ne kaikk'
ovat vetäinneet Karasuantoon päin".
"Niinp' aja sitten! Minä 'annan nyt puolisoni sinun kunnias kätehen,'
miten lappalaisen tapa on sanoa."
Heidän lähdettyä saattoi André heittäidä maahan ja kieritellä itseänsä
aivan niinkuin kerran poikana ollessaan tehnyt oli.
"Minä rakastan ainoastaan sinua, sinua ainoastaan, ainoastaan sinua!"
huusi hän, "mutta minä tahdon esille 'hyvän', joka sinuss' on. Parempi,
kymmenkertaisesti parempi olis, jos olisit vähemmin hyvä; sillä silloin
kumminkin voisimme paremmin yhteen sopia!"
Neljänneksen matkan kuitenkin seurasivat Olgaa, hänen tietämättänsä,
hänen miehensä ja isänsä. Nämä seurasivat hänen pulkkaansa ja
seisahtivat, arvatessaan hänen seisattavan, sillä he toivoivat, ett'ei
Olga olis aavistanut heidän läheisyydess' oloansa.
* * * * *
Jäätyneitä jäkäliä ja jäätyneitä järviä!
Siellä täällä vaan sammaltuneita kiviä. Nämä lepäsivät hiljaa ja
liikkumattomina.
Oli, näette, lappalaisia, jotka väijyivät yhtä ja toista, ja joita,
pään yli vedettyine päskinensä ei tarkinkaan silmä sammalest' eikä sen
kivest' osannut eroittaa.