Tunturiretki alkoi.
Lappalaiset olivat evästetyt kakkusilla, jotka, päällystettyinä
sakealla nisujauhotahtaalla ja maidolla ja sitten kuivatut, siroeltiin
voilla, siirapilla ja vihdoin piroteltiin jauhettua poron juustoa
niiden päälle.
Poron lihaa, poron kieliä, kylmetettyä poron maitoa, ydinluita ja
nahkoja sekä vuotia, määrätyt myötäviksi tuoll' alahalla Tenojoella,
kaikki nämä kokohon suorittiin ja tungettiin kuormarekihin.
Nuo vierahat, jotka ilman kylmyyden tähden näkivät olevansa pakoitetut
paneimaan lappalaisten talvipukuun, pian näyttäytyivät maan omituisessa
kostyymissa (pukineessa).
Karvaiset säärykkäät, jotka nilkoista polviin ulottuivat, valkoiset
punaisella reunustetut komagit (puol'saappaat), täytetyt pehmoisella
kuivatulla arovillalla, ja kiinni sidotut nilkoista värillisillä
villanauhoilla, ynnä päski, jok' otetaan ylle miten paita pään ylitse,
hetalevyö, poronnahkaiset kinttaat ja puuhkea karvainen lakki loivat
yhtenä jonkun kokonaisen, joka näiss' oloiss' oli yhtä käytännöllinen
kuin se vieraiden silmissä sen ohess' oli täydellisesti originaalinen
(alkuperäinen).
Porot ainoine hylkeennahkasine ohjaksinensa, päitsineen,
kaulanauhoineen, nuorinensa ja kulkusinensa, tanssivat levottomina
noiden pienten lattea tällaisten venhetten edessä, jotka venheet olivat
sevältä suipot, mutta perältä tasapäiset. Nämä kantavat nimiä pulkka,
kärris ja ahkio ja ovat lappalaisten rekinä. Tämmöisen re'en pohjalla
sojottaa matkaava pitkällään.
Kärris on avonainen venhe, jota vastaan pulkka on varustettu eteenpäin
kaartavalla ja peuran nahkalla päällystetyllä kannella, jonk' alle
jalat työnnetään. Pulkka katteensa takia on turvallisempi naisten
käytettäväksi.
Miss Hope ja hänen isänsä olivat päättäneet matkustaa mukana
Karasjoelle, jost' aikoivat kääntyä takaisin Kaasjordeniin, eräälle
englantilaisten kuparikaivokselle Finmarkenissa.
André, joka lahjoitti englannikolle koko jakamattoman huomionsa, jätti
kreivi Vasilin toimeksi, saada Olga oikeen hyvin asetetuksi ja
pakatuksi pulkkaansa.
Tuo nuori venakko pusers itkua, joka kiipes ylös hänen kurkkuunsa, ja
näytti yksinomaisesti miettivän vaan taidekäsitettä, mitenkä poroa
ainoastaan yhdell' ainoall' ohjaksell' ohjataan.
Eikö hän edes yht' ainoata sanaa tule sanomaan, ennenkun lähdetään
luistamaan?
Ei. Hän jo hyppäs kärrikseensä, mutt' oli tuskin pohjihin ennättänyt,
ennenkun hän yht'äkkiä syöks ulos jälleen ja heitti hätäisen silmäyksen
Olgahan -- pulmallisen, tuskaisen.
"Älä ole pelokas," selitti lappalainen, "vaimos on tunturilappalaisen
hoteissa."
"Oletteko kaikki jo valmiit?" kysyi vappus (tien osoittaja).
"Kyllä, antakaatte mennä!" vastas André.
Vappus vaan kerran rostas poroansa ohjasperillä, ja katso, karavaani jo
ens hetkess' oli täydessä vauhdissa.
Noiden meuhaavien, suippokuonoisten lapinkoirain
kiihoittamina laskettelivat porot toistensa ohi vallattomimmassa
ja hillitsemättömimmässä laukassa ja hyppeessä.
Pulkat ja kärriset kiitelivät ja kimpoilivat ja hillimättömimmästi
kiepsahtelivat puolelle ja toiselle, kumohon keiskahtivat ja taas
kääntyivät oikealle tallallensa, samalla kun lappalaiset hilpeä
luonteisina ajoin istuivat pohjalla, toisin taas ratsastivat perälaudan
syrjällä ja toisinaan taas seisoivat suorina rekilöissään.
Vähitellen järjestyi jata paremmin; jyrkimpäin tunturisyvänteiden ääriä
ajettiin niin täpärältä, että nuo tottumattomat matkustajat melkein
luulivat joka hetki noine kiepsahtelevine rekinensä syöstyvänsä alas
syvyyteen.
Olgan huomiohon ei tuo sattunut. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi ja
veri kuohui hänen suonissaan, ajatellessaan niitä vaaroja, jotk' Andrén
isää uhkasivat.
Jospa me nyt vaan ehtisimme ajoissa perille pelastaaksemme hänet!
Sisällisessä levottomuudessa ja puoleks unessa, niinkuin elämänsä
olikin ollut haaveileva talvisatu, vaelsi hän eteenpäin tasaisessa
lakkaamattomassa vauhdissa läpi ykstoikkoisten lum'aavikkojen, jotka
säteilivät eriskummallisen loistavass' aamu- ja iltaruskossa, joka
pimeän ajalla valaisee taivaanrannan (horisont) yhdeksäst' aamulla
kolmeen iltapäivällä.
Juhlallisena ja synkkämielisenä säteili se hämärässä ja kuvasti
lumitunturin alabasterikuvut (valkeakivi) ruusunpunaisiksi.
Olga ei voinut silmiänsä kääntää pois erääst' edessään olevasta
paikasta, joka kiilsi niinkuin kulta.
"Mitä on tuo?" kysyi hän.
"Se on hautakivi," vastas lappalainen.
Hätäisä tervehdys, jonka hän teki, kun hän salaman nopeudella ajoi sen
sivuitse, antoi tietää, hänen vielä salaisuudessa palvelevan
samilaisten kivijumalia.
Kaukaa häämötti Olgalle lappalainen, joka polvillaan laahas itseänsä
kivelle rukoilemaan Ibmeliä.
Sakea sumu levittihe tuon maiseman yli.
"Seis," kiljasi tienosoittaja. "Meidän täytyy nyt antautua rajuilman
valtaan!" miten lappalaiset itse tavallisesti lausuvat.
Jata seisahti. Oli kokonaan tyyni ja niin sakea sumu, että sitä,
vappuksen sanain mukaan, saattoi veitsellä leikata.
"Mik' ääni tuolta kaukaa sumusta kuuluu?" kysäs Olga.
"Se on Apparas (= salassa synnytetty ja murhattu lapsi), joka lepäjää
tunturilla ja huutaa äitiänsä," vastas lappalainen. "Kysykäätte vaan!
Apparas kyllä vastaa teille ja sanoo, kuka hänen äitinsä on"[12]
"Ajammeko eteenpäin?" kysyi André.
"Kyllä," vastas tienneuvoja, "minä ja minun poroni tiedämme tien."
"Onko tuo joku gaupe (susi), jok' ulvoo?" virkkoi Olga.
"Se on Apparas, joka valittaa," lausui lappalainen.
Karavaani eli matkue läksi taas liikkeelle ja mentiin entistä vauhtia,
vaikka sumu oli niin sakea ja niin läpäisemätön, ett'ei kukaan
matkueessa voinut omaa poroansa edessään eroittaa.
"Eihän tuoll' ole ketään!" virkkoi Olga pelollisena. "Taivahan nimessä,
sanos minulle, mikä tuo on?
"Se on Apparas, joka nauraa," vastas lappalainen.
Ja kun Olga neljännen kerran hermokiihkoisessa levottomuudessaan kysyi:
"Mik' on tuo ääni tuoll' etäällä sumussa?" antoi lappalainen
muuttumattoman vastauksen, min ennenkin:
"Se on Apparas, jok' itkee."
Yhäti eikä koskaan pettävällä vakavuudell' ajoi kuitenkin vappus
esinenässä; joka viides minuutti hän heittihe ulos kärriksestä, kaivoi
kädellään pois lumen ja pulkan pohjaa koeteltuaan, hyppäs hän siihen
taas takaisin.
Tämä omituinen sokean pukin matka oli jo kestänyt koko vihaisen tunnin,
-- matkalaiset alkoivat jo tuntea merikipeän oireita, -- kun sumu yhtä
päätä alkoi hälvetä tuntumatta vähimmänkään tuulen viuhkan, jok' olis
puhallellut sitä pois.
Muutos tuosta sakeasta sumusta kirkkaimpaan sädeloistohon, joka,
selittämättömän rikeneen sumun pois ajoi, ylös taivahalle ampuihe, oli
niin pikainen ja valtaava, että nuo matkaajat, huikaistuina, täytyivät
pitää kätensä silmäinsä edessä.
Revontulten kaarre näkyi taivahan rannalla ja ylenihe aina
taivaslaelle.
Kaari katosi, ja valon luihkekielekkeitä ampulehti ylös pohjoisesta
keltaisina, sinisinä, punaisina ja sinipunervina raketteina.
Pyöriviä tulilaineita vyöryi idästä länteen ja lännestä itään.
Suurenmoinen luonnon leikkitulitus muodostihe niin loistoisilla,
vaihtelevilla värikiuhtehilla ja niin haaveellisissa muodostumissa,
ett'ei minkään ihmisen kuvatteluvoima olis osannut loitsia edes
vähääkään tuon kaltaista.
Valoisat usvat ja vaalevat kiertehiskaarteet heijailivat taivaan ja
maan välillä.
Vaikka kaiken maailman timantit, rubiinit, safiirit ja topaassit kaikk'
olisivat ko'otut yhteen ainoaan säde kiehkeröön, niin eivät ne
sittekään, lähi mainkaan, olis voineet olla kuvauksina tämän
väririkkaus kaarteen taivahaisesta loistoisuudesta.
Ilman läpi viilsi räjähtelevä kohiseminen.
"Onko tuo nyt sähkö?" kysyi Olga.
"Se on Saivo Sarvak (porot manalasta)," vastas lappalainen.
"Revontulissa vaeltavat ne ain' yli vuorten."
Olga vaikkeni. Hän arvas ymmärtävänsä lappalaisten miel'kuvatin, niin
että jokaisella purolla, kullain kukkasella, jok' ainoalla heinän
korrella, niin, jopa sillä pulkallakin, missä hän istui, oli oma,
kuolematon sielunsa; sillä kaikk' yht'äkkiä muuttui hänen ympärillään
eläväksi.
Lappalaisen mielessä kiehuu koko avaruudessa, auringossa, kuussa ja
tähdissä legiooneja sieluja.
Talvikuu tuli nyt revontulten sekaan, ja kaikki varjo katosi
pohjoisnavan mailta.
Porot juosta hölkyttelivät äänettöminä matkojansa yli soiden ja maiden,
yli tunturitasankojen; eivät porot eikä re'et heittäneet himmeintäkään
varjoa lumelle.
Tämä luonnonilmiö vaikutti taikavoimaisesti, yliluonnollisesti, ja
täydellinen varjottomuus lopulta tuntui tuskalliselta.
"Kunniani puolesta!" jupisi kreivi Vasili arastavin hermoin. "Ihminen
ei kestä omaa varjoansa turhaan etsiessään."
Ei kukaan lausunut sanaakaan; hiljaisuus hiveli mieliä melkein kuin
joku lohdullinen lumous.
Tälle taivahan itämaiselle loisteliaisuudelle alastomana vastakohtana
levitettynä lepäsi puuton talvimaisema. Kituvat vaivaiskoivut ja kaks
pientä, mustaa lappalaistelttiä olivat ainoat esineet, joiden
varjosteet näkyivät valkoisella lumella. Mutta muutoin vaan lunta,
lunta ja taas lunta!
Metsikanat olivat kaivainneet hyydykseensä, tuohon talven pehmoisehen
untuvavuoteesen. Silmät vaan näkyivät ja nämä olivat nähdä ikäänkuin
mustat kivihiili-helmet, jotka matkaaville ystävällisesti tuikkivat.
"Miltäs teistä tuntuu tämä maa?" kysyi vappus.
"Tääll' on ylön paljon lunta," vastas kreivi Vasili.
"Aivan niin, mutta sepä juur' on hyvä poroille," virkkoi lappalainen
tyytyväisenä. "Poro menestyy parhaiten lumessa."
Lyhkänen päivä oli illalle joutunut, ja koivuviidakko, jok' ylensi
päänsä lumitasangon yli, valittiin yksikaksi.
"Täss' asuu Läibbe-olmai, metsän jumala!" ilmoitti lappalainen.
"Oletteko suurempaa puuta nähneet?" kysyi tienosoittaja riemuten.
Lappalaiset riisuivat porot. Sukset saatihin käytäntöön, sillä porot
olivat oitis laitumelle laitettavat, sill' aikaa kun toiset lappalaiset
laulaen ja nauraen heiluttivat teräviksi tahkottuja kirveitänsä,
hakkasivat teltin varaseipäitä, kokoilivat oksia ja lapioivat tuon
irtaimen lumen pois, laatien täydellisesti säännöllisen ympyrän.
Muutamien minuuttien kuluttua oli tuo musta, savuttunut liinainen
telttikota kuntohon laitettu. Oivallinen valkea roihuten paloi
keskellä, ja savu tupruili ylös tuost' avarasta, nelikulmaisesta teltin
kattoaukosta.
Vaatteista lumen kopisteltua ripustettiin pata tulelle. Tähän pantiin
kylmettynyttä poron lihaa, mutta tämän padan viereen pantiin kihisemään
toinen lumella täytetty pata.
Allensa pistetyin jaloin kokoutuivat samilaiset rompsin ympärille,
sammuttivat janoansa lumesta sulaneella vedellä, jota he ryypiskelivät
padasta, sanoen:
"Jumalalle olkoon kiitos hyvästä ja lämpimästä huoneesta!"
Roihuava rompsi valaisi polvillaan kämpivän keittäjän kasvoja, samalla
kun hän tuossa tärkeässä virassaan, pois puhallellen poron lihan päälle
nousevaa rasvaa, siirteli suukkostaan edes takaisin padan laidalla.
Matkustajat olivat asettainneet vähän etäämmälle roviosta, mutt' yhtä
kaikki tuiskahtelivat kipinät toisinaan vallan vasten silmiä ja
jokaisen kymmenen minuutin kuluttua täytyi heidän nostaa telttavaatteen
lievettä saadaksensa hiemasen raitist' ilmaa.
Olgan sydän oli raskas. Savu ja kuumuus saattoivat hänet viel' enemmän
ahdistavaan asemaan.
André, jonka silmät ja korvat taas uudestaan olivat englannikkoon
kiinnitetyt, ei vaimolleen lausunut sanaakaan ja tuskinpa silmäs
sinnenpäinkään, miss' Olga oli asustava.
Epäilys uudistui taas ja sen mukana miel'paha ja alakuloisuus.
Ruokaa laiteltiin ja pian olikin uhkea illallinen syötävänä.
Lappalaiset ahmivat kakkusia, ruisjauhopiirakoita, savustettua lohta ja
kylmettynyttä poronmaitoa, jok' oli sekoitettu "variksenmarjoilla."
Yövahti valppaan koiransa, Tschalmon, tuon nelisilmän kera, laitettiin
laitumelle poroja kaitsemaan ja vartioimaan, mutta jäljelle jääneet
lappalaiset, päät toistensa polvilla, latoutuivat levolle tulisijan
ympärille.
Nuo matkustajat liittyivät likelle heitä. Kaikki nukkuivat -- paitse
Olga.
Tuli sammui. Hän kuuli ainoastaan noiden nukkuvain ihmisten hengityksen
ja sutten ulvonnan teltin ympärillä. Semmoinen kamoittava, haikeasti
vaikeroiva susikööri!
"Susi on ulkona!" mykisivät lappalaiset unimielissään.
Ihmeellinen, rampaava tunne jostakin oudosta ja hyljätystä käsitti
hänen mielensä.
Olihan hänenkin elämänsä, aivan niinkuin tämä maakin, sumea ja vaaroja
täynnä!
Hän kauhistui ajatellessaan näitä molempia. Lämpönen käsi laski hiljaa
ja varovasti hienon nahkavaatteen hänen kasvoinsa yli.
Hän ties oitis tämän miehensä kädeksi. Hänen nuori sydämenä tuli kohta
lämpimämmäksi, ja kun hän savuaukosta katseli tähtitaivasta ja sivutse
sähähteleviä revontulia, ajatteli hän ahkerasti vanhusta Kautokeinossa.
Olga rukoili hartaasti Jumalaa suojelemaan häntä.
"Oi, jospa nyt ajoissa joutuisimme sinne," kuiskas Olga.
"Eivät he rohkene koskea hänehen," sanoi André. --
Aamu tuli.
Lappalaiset syöksyivät ulos teltistä, pesivät kasvonsa ja kätensä
lumella, laskeutuivat polvillensa aamurukousta pitämään, ottaen lakit
päästänsä kolmenkymmenen asteen pakkasessa.
Tuskin olivat he siitä polviltansa nousseet, ennenkun ympärill' olevat
kukkulat, kunnahat ja tunturit kajahtelivat huudoista ja koirain
haukunnasta.
Ja alas kukkuloilta, alas tuntureilta lasketteli poroja tuhansittain,
kiitäen keveää laukkaa.
Porojen kyntyräiset eivät kopise.
Sitä vastaan antaa näiden jäsenten liike sähköllisesti räiskyvän äänen,
jonka tuiskutuulen suhinan tai, pikemmin rankkasateen läiskinän
tapaisena äänenpitona suittaa monen penikulman päähän kuulla.
Nuoret neitoset työpussinensa puumaljainsa kera kuljeskelivat eläimen
luot' eläimen luo, -- samalla kun nuoret miehet pyydystivät lipsoilla
poroja kiinni.
Porot olivat lypsettävät.
Punehtivina, naurellen ja hiestyneenä heittivät lappalaiset kirjaillut
pästinsä, riisuen rintansa jähdyttääksensä tuota kuumettunutta verta,
niin sanottiin.
Lappalaispojat kieputtivat lämpsiänsä. Nämä viuhuivat ilmassa, porot
nostelivat päitänsä pudistellen ilmassa ja kiinni ottivat lipsiä
korkeilla, haaraisilla sarvillansa.
Lappalainen piti taas täydellä voimallansa. Poro hyppeli pystyyn ja
veteli häntä mukanansa, mutt' eipä lappalainen vaan hellittänyt, hän
piti kiinni!
"Oletteko jotain uutta Kautokeinosta kuulleet? huudahti André.
"Hullusti ovat asiat," vastasivat lappalaiset. "Siell' ovat ne erään
pieksämällä tappaneet ja kirkossakin tapelleet."
"No entäs kanttori?" kysyi André.
"Hän jaksaa aivan hyvin," vastasivat lappalaiset. "Ne perkeleet eivät
uskalla koskea hänehen."
"Valjasta poro!" komensi tienosoittaja.
Matkaa jatkettiin Varangintunturin yli.
Lappalaiset alkoivat laulaa, muutamat kyselivät, toiset vastasivat.
Olipa Bäive barnek. Värsy värsyltä luisti edes takaisin kärriksestä
kärrikseen matkueen eteenpäin rientäessä.
Puol'päivän ajoissa tuli kuu näkyviin Tenojoen toisella puolella. Se
valeli seudulle hiljaista, juhlivaa valoansa.
Olga ajatteli tuota muinoista kesäpäivää Varangin-tunturilla ja nääs:
André sattui ajattelemaan juuri samaa. Mutt'ei kumpikaan tuost'
ilmoittanut toisellensa.
Matkue seisahti sen jyrkän vierun harjamalle, joka laski Tenojoen
alanteesen.
"No eihän meill' ole varaporoa mukana!" huomautti André äkkiä. Hän
huomas nyt vasta, että varaporot olivat jätetyt jäkälälaitumille.
"Niit' emme tarvitsekaan," vakuutti tienosoittaja. Poro porohon ja
pulkka pulkkahan köytettiin kiinni, toinen toisensa viereen yhteen
riviin. Ja näin sitä sitten kiidettiin alas tuohon huimaavaan
syvyyteen.
Olga sulki silmänsä.
"Jumalan nimessä!" sanoi hän itsekseen.
Tämä matka oli kuva hänen avioliitostaan. Ei hänell' ollut muuta
tehtävää kuin "antaa mennä," ja jättää itsensä Jumalan käteen,
ajattelematta sitä kadotuksenkuoppaa, joka hänen jokaisella puolellaan
oli ehkä avautuva.
Porot ja pulkat sommiteltiin kaikk' yhteen sekasotkuun. Ohjakset,
vetohihnat ja kärrikset koipien välissä syöksyivät eläimet suin päin
yhdessä vyörehessä jyrkänteest' alas.
Vihdoin päästiin pohjahan. Notkeina ja elastillisina (kimmoisina)
nostivat porot jälleen itsensä ylös vahingoittumattomin koivin, samalla
kun lappalaisetkin limpoilivät pulkistaan ja asettivat kaikk' uudelleen
järjestykseen.
Miss Hope oli tuosta jyrkästä mäenrinteest' alas tullessa päästänyt
kovan kirkunan, jota vastaan Olga, miten tavallista, ei ääntänyt
hituistakaan.
Ajopelist' ulos päästyä kääntyi André vaimoonsa päin ja uudisti ne
kysymykset, mitkä hän jo poikana kaks kertaa oli tehnyt:
"Miks et kirkunut?"
Ja samoin, miten Olga silloin vastasikin:
"Minä en kiru koskaan."
"Hänell' on kaunis veri (= hän näyttää kauniilta)!" huudahti vappus,
osoittaen Olgaa viattomuuden kuvailemattomalla ihmeellä. "Hän on Ruona
niejdda (= kevään jumalatar)."
André käännähti hätäisesti, kieppas viinaryyppäimen lähimmän
lappalaisen kädestä ja kaatoi sisään.
"Ryyppääs, tienosoittaja," huudahti hän ryyppäintä heiluttaen.
"Tämä on André Thorsenin malja," virkkoi tienosoittaja.
Martensnäs'istä Palmak'iin, Palmak'ista Karasjokeen!
Kertomukset Kautokeinosta muuttuivat yhä enemmän ja enemmän
levottomuutta herättäviksi, mutta kun nämä samalla toivat sen
rauhoittavan vakuutuksen, ett'ei kanttoria mikään onnettomuus
kohdannut, niin katosi kuitenkin Andrén pelko täydellisesti.
Ylimalkaan antoi hän aina helposti rauhoittaa itsensä ja kaikesta
sielustaan inhoi jokaista häiritsevää huolta ja levottomuutta. Samall'
aikaa kun Olgaa, kaikista järjen syistä huolimatta vaivasi ja vainosi
tuskansa tuon vanhan, puolustuksettoman miehen tähden, André
tyytyväisenä lyöttihe lepohon, varmasti vakuutettuna, ett'ei kukaan
rohkene koskea hänehen.
Erikoiskohdat ja asia noille matkalaisille maalattiin kaikilla
todellisuuden, hirmua herättävillä väreillä.
"Voilà, (nääs tuossa), poeetinen perkele, André!" huudahti kreivi
Vasili käsiänsä käppäellen. "Tuossa se on! Sen häijyydess' on suuruus
ja jokaisessa suuruudess' asuu joku jumaluus."
"Yhtä kaikki tohtis tapahtua, että te lähemmässä tuttavuudess' ette
näkiskään tätä perkelettä niin täysin poeetiseksi," huomautti Olga
ivallisesti. "Jumaluus ei pelkää mitäkään arvioimisia, se vois helposti
nähdä hyväksi, ilahduttaa teitä kysymyksellä elämästä tai kuolemasta."
"Aivan, kyll' ymmärretään!" virkki André, jok' yhtämittaa puuttui kykyä
"tätä elonvoiman" probleemia eli suoritettavaa ratkaisemaan, "mutta
tässähän nyt juuri kohtaamme tuon gordiolaissolmun: kuinka voipi
uskonto tulla kysymykseksi elämästä tai kuolemasta?"
"Etkö tästä jotain aavistusta tuntenut silloin, kun poikasena katolisen
kirkon helmaan heittäysit?" kysyi Olga.
"Tuo oli vaan taiteen viehätys," tokas André, "se oli uskontoa,
puettuna runollisuuden muotohon. Mutt' uskonto sinänsä ja pelkästään,
kuinka taivahan nimessä voi se tulla joko -- -- -- tai."
"Sen lapsuudessas kumminkin kyllin kyllä näit."
André seisahti.
"Näinkö minä sen? missä sitten?
"Isäs luona."
"Tuost' uskonnosta minä olen unhoittanut ihan kaikki, paitse ainoan
sen, että minä inhoksuin sitä. Uskonto on joku aate, idea, ja siitä
voipi väitellä, uskonto on eräs miel'ala, ja sillä saattaa
fanttisierata".
"André, miks ei sinun sieluus koskaan se pelko pääse, että sinä
kuitenkin mahdollisesti voisit joutua vääriin päätöksiin Jumalasta?"
"Sentähden, ett'en usko hänehen. Jumalan ovat luoneet ainoastaan meidän
omat aivomme; hän on meidän oman kuvitteluvoimamme sikiö."
"Elämän nautinto," huudahti kreivi Vasili, "on määritelmä pahan ja
hyvän alkuatoomeille (hiukkeille). Näiden alkuatoomien täytyy löytyä
Kautokeinossa."
Oleskeleminen Karasjoessa tuli kuitenkin koko joukon pitemmäksi, kuin
mikä oli määrätty. Täällä piti englantilainen matkaseurue hyvästi
jätettämän, mutt' André lykkäsi hyvästijättöä niin pitkälle kuin
mahdollista.
Miss Hopen englantilainen hidasluontoisuus ärsytti ja hänen
välinpitämätön vastustamisensa kiihoitti häntä, ja kun André ei ollut
tottunut _tahtomaan_ voittaa naista, olematta hänellä myöskin _voimaa_
osaamaan sen, tuli se viimein kunnian asiaksi hänelle, ei jättää
taistelutannerta ennenkun oli saanut voiton ja tehnyt tehokkaan
vaikutteen. Kainulainen tahtoi "esille!"
Tämä odottamaton vastaanottamattomuus alkoi huvittaa häntä, miten joku
ilmiö, ja hänen huomionsa alkoi saada hieman vakavuuden hahmoa, jot'
ikäänkuin kylmä teräs tunki sisälle hänen vaimonsa sydämeen.
Mit' oli tämä? Alkoiko hän tuta mustasukkaisuutta ja oliko hänellä
todellista syytä siihen? Eiköpä hän muuta tiennytkään, kuin sokeana
sinne tänne kuljeskella?
"Hän poimii kukkia kuni Göthe," selitti kreivi Vasili.
"Jotk' ovat kastellut sydänverellä," vastas Olga.
"Itkeekö hän? kysyi André."
"Ei," vastas kreivi Vasili.
"Jospa minä vaan yhden ainoan kerran jaksaisin pusertaa jonkunkaan
kyyneleen näist' ylpeistä silmistä!" huudahti André kiihkeästi.
"Sit' et koskaan voi," makuutti kreivi Vasili. "Jos joku sydämen
kavaltaja kohoaa, niin hän sen jo syntyessä tukahduttaa".
"Sep' ei ole naisellista! Kyyneleethän ovat sangen sopivat naiselle!"
Andrén puolisoa inhoitti kuitenkin tämä epäselvä ja luonnoton elämä,
joss' ei kenelläkään ollut tolkkua itsestänsä eikä muistakaan; joss' ei
kukahan tiennyt, millä perustalla hän seisoi, mutta kukin vaan näytteli
rooliansa komediiassa (pilanäytelmässä). Tuo viheliäinen elämä, jota
vietettiin, ei ollut senlaatuista, jommoista hän tahtoi sen olemaan,
parempi silloin siis paeta tuon vanhan isän luo!
Kärsimättömyys kiehui hänen koko olennossaan, hänen veressään.
pitkällistä, asteettain tapahtuvaa varttumusta, joko hyvään tai pahaan
ei hän jaksanut seurata. Olga Vasili vaati korjausta ja muutosta kohta
paikalla. Ja ennen kaikkia; mik' oli väärin, se oli väärin. Vääryys
täytyy huomata heti, ja kerran täytyy huomattuna, on se oitis
ojennettava. Hän vaati täysin valmista, selvää seurausta, eikä hän
tahtonut odottaa,
"Itkeekö hän?" kysyi André.
"Ei," vastas kreivi Vasili, "hän ei itke koskaan".