Louise Walter, jonka kasvatusvanhempainsa kanssa piti käymän
tervehtimässä muutamia sukulaisia Vesisaaressa, seuras mukana
matkaseurassa. Andrén huomio oli jotenkin höltynyt; hän väsyi, kun ei
hän voinut mitään päätöstä puristaa näkyviin.
"Tuo nuori tyttö on liian alakyntinen hänelle, voidaksensa herättää
hänen mustasukkaisuuttansa," ajatteli hän. "Minä saan silmäillä
löytääkseni jonkun etevämpi lahjaisen naisen, joka paremmin osaa Olgaa
pinteessä pitää. Minä en antaunnu, Olga Vasili. Venhe kaatuu, ja sinun
on silmäs avaaminen ja nostaminen!"
Joulupäivän ehtoo oli.
Vanhan Vardöhus'in -- muinoin Vargögarhus, luultavasti vuonna 1310
perustanut Gissur Galle, joka kuningas Hakon viidennen hallitessa oli
lähetetty ylös Finmarkeniin veroa kiskomaan, -- mannermaast' eroittaa
tuo paria pyssynkantamaa leveä Busesundin salmi.
Saattavatpa kuitenkin talven myrskyt meuruta tuossa kaidassa salmessa
niin, ett' yhdistys mannermaan kanssa usein on lakkautuneena, ja
Vardöön asukkaat silloin ovat täydellisesti eroitetut koko muusta
maailmasta. He näinä myrskyajan piustoina ovat kokonaan joutuneet
jäämeren hillimättömän vihan lapsiksi.
Muutoin on talven kylmyys verrattain heikko ja meren rannikkoa pitkin
nähdään koko talven aika kauttaaltansa lampaita, jotka haeskelevat
jäkälää niillä main, joist' on lumi tuiskussa muualle siirtynyt.
André vaimoinensa ja kreivi Vasili Vardöön hienon, sivistyneen yleisön
kera olivat kutsutut illallisille ja tanssiaisiin Vardöhus'in
komendantin luo.
Myllyävä myrsky ulvoi. Venäläiset lotjat, jotka kelluivat
kiinnitettyinä Busesundissa, repivät ja ruhjoivat ankkurivitjansa kuni
voimattomassa kuolon kamppauksessa. Haahkatelkät ja kalalokit koettivat
kirkuen saada töppösensä tarttumaan mastojen huippuihin, ja tuota
viittäkymmentä kyynärää korkeata kallioseinää vasten, joka seisoi
ryntähin avoimeen mereen päin, ja jonka suojelevassa turvassa kaupunki
pienine kirkkoinensa rähjötti, pursuivat aallot semmoisessa raivossa,
että poreilevan vaahdon pirottelivat kallioseinän suippoiset särmät, ja
myrsky suomitsi eteenpäin yli saaren.
Sakea lumiryöppy esti vieraita näkemästä eteensä askeltakaan.
Ainoastaan silloin kun revontulet leimahtelivat ylös pyryilman läpi,
saattoivat he jonkun sekunnin nähdä komendantin asumuksen häämöittävän
ja noita ystävällisiä, punaisiksi maalattuja huoneita, jotka
kohottautuivat linnan muurien yli.
Väsyneinä ja melkeinpä uupuneina ryömivät vieraat edes kaitaa,
kaadetuista koivun vesoista laitettua kujaa, jok' aina talven aikana
yhdisti linnan ja kaupungin. Tämä varovaisuus oli samalla joku käskevä
välttämättömyys; sill' ilman noiden alastomain, rapistuneiden
tienosoittajain käsivarsitta olisivat kulkijat eksyneet lumi-pyryssä ja
armotta joutuneet pois radalta ulos meren nieltäviksi.
Komendantin asunto oli valoisa ja hauska. Naisten valkoiset puvut ja
kukkais-kiehkurat sointuivat sangen hyvin pyryn ja pakkasen maalaamien
rusoposkien kanssa. Samovaara kiehui kihisten ja karavaanitee höyrysi.
André oli taas oma itsensä. Mielenkiihko oli haihtunut pois, hänen
"paaninen kauhunsa" oli tyyntynyt ja tuntui hänestä nyt ainoastaan
pieneltä jutkulta, jonka hänen kiihtynyt fanttasiiansa oli matkaan
saanut. Hän tuns itsensä vakuutetuksi siitä, niin, hän saattais
vaikkapa vetoa lyödä, ett'ei se ainakaan ollut hänen äitinsä. Melkeinpä
hän naureli itse hänellensä, samalla kun hän kurttisieraili nuorta
englannikkoa, Miss Hopea, jok' isänsä kera Kaasjordenista sinne tullut
oli. Tuo oli nuori nainen, jonka nyt kaikkein sielutieteellisten
olettamusten mukaan piti osaaman Olgaa pinteessä pitää. Hän tahtoi
vaimollensa osoittaa, mitä hänell' oli oikeus tehdä. Hänen tuli nostaa
ja avata silmiänsä!
Olga otti kuitenkin huomioonsa tät' uutta lemmityistä yhtä vähän kuin
entistäkään; sillä hänen ajatuksensa samassa saivat suunnan, joka hänet
täytti tuskalla ja levottomuudella.
Aina sen mukaan kuin ilta kului, eivät nimittäin hänen silmänsä
kääntyneet Louise Walterin kasvoista, joiss' oli kiusallinen
värivaihdos huomattava.
"Tuliskohan todellakin tämä kurja, syntinen leikki saamaan vakavat
seuraukset!" ajatteli hän, ja närkästys valahti hänen keveästi
kuohuvaan vereensä.
Katiljongitanssi alkoi. André valitsi Miss Hopen
tanssikumppanittarekseen, mutta samana hetkenä, kun hän kiinnitti
solmiota neitosensa vaatetukseen, käännähti Louise Walter nopeasti
ympäri ja kävi vierehiseen huoneesen.
Olga, jok' oli hoksannut kyyneleet hänen silmissään, nous istuimeltaan
särjetyin sydämin ja kiiruhti heidän jäljissä tuohon vierailuhuoneesen.
"Hyvä lapsi," sanoi hän, samalla kun hän koko hänen pikaisen luonteensa
jalolla elävyydellä kietoi neiden sylihinsä juuri kuin suojellaksensa
häntä, "ole levollinen, ole levollinen, kyllä se menee ohi, kaikki
tyyni! Minä olen hänen vaimonsa ja näes, -- minähän tään kannan,
sentähden että kunnioitus minulle itselleni sanoo: sinun _täytyy_ se
kantaa."
Hätäisessä kiitollisuuden tunnossa ja samalla häpeästä ja katumuksesta,
painoi tuo nuor' impi lämpimän suutelon hänen huulilleen ja lennähti
pois.
"Hän on pelastettu," ajatteli Olga. "Oi, Jumalani! -- Kuinkahan monta
eloni ajalla tulen olemaan pakoitettu pelastamaan hänestä?!"
Kreivi Vasili avas nyt oven ja hiljaa sulki sen jälkeensä.
"Olga, minä olen nähnyt, mitä juonia sinull' on ollut; minä näin, että
sinä kävit sisään hänen jäljissään. Allons (no hyvä)! Minä tahdon
ainoastaan pyytää sinua, ett'et osanottavaisuuttas näytä niin ihan
ilmeisesti. Tässä tilaisuudessa huomaan minä sen jopa jotenkin
kiihkoutuneeksi ja exaltteeratuksi (intomieliseksi), eikä täysin
motivieratuksi (aprikoituksi). Kunniani nimessä, tuo nuori nainen
mahtaa varmaankin olla hyvin ahdasmielinen, sangen tyhmä, pöllöpää, jos
hän vaan minkään syvemmän merkityksen on antanut Andrén huomioon
otolle. Minä itse aikoinani olen exelloinut (loistanut) samallaisissa
viattomissa kurttiiseissa, ja -- kunniani nimessä, tohdin
käytännöllisen kokemukseni perusteella varmasti vakuuttaa, että
tämmöisillä kurttiiseill' on peräti pieni, ihmetyttävän vähäinen
merkitys. Joku runoilija, taideniekka -- par exemple (esmerkiks) --
alinomaa tarvitsee yhden tai toisen viattoman stimulatioonin
(yllykkeen). Tämä on psykolooginen tripuutti (sielutieteellinen vero)
nerolle, -- voyez (katsokaas) Göthe!"
"Jota minä halveksun enemmän kuin sulttaani haaremissaan," keskeytti
Olga hänet tukahtuneell' äänellä, mielipahan valloittamana rikki
reväisten hansikkaansa.
"Te käytätte ylön ankaria lausumia, madame! Tuop' ei ollut comme il
faut (miten olla pitää), -- noita modereeraten (kohtuullisentain)
tehette te viisaimmin."
"En. Päinvastoin toivoisin löytyvän vieläkin ankarampia lausumia,
voidakseni niillä täysin ilmaista sen inhon, jota minä tunnen tätä
suunnittelun mukaista murhasysteemiä vastaan."
"Murha, madame?"
"Aivan niin, -- naissydämen pyhimpäin tunteiden murha, murha hänen
sielussaan asuvasta parhaimmasta, murha sille hänen omaisuudelleen,
joka kerran on kääntäivä vasten murhaajaa, vasten murhaajaa koston
enkelinä, Nemesiksenä, koston haltijattarena."
"Sinua, tyttäreni, en jaksa seurata. Sinun ajatuksillas, minun
silmissäni, aina on se vika, että ne saavat korkealle lennättävät
siivet. Sinä puhut murhasta ja Nemesiksestä, jota vastaan minä
ainoastaan sivumennen ryhdyin muistuttamaan sinua tuosta pienestä,
huokeasti käsitettävästä ja helposti anteeks annettavasta
etuusoikeudesta, joka -- --"
"On helvetistä kotoisin."
"Fi donc (hyi sentään)! Joka kerta, kun runoilija luo jonkun uuden
naiskuvan, ja hän yhdenaikaisesti sattumoilta kohtaa jonkun kaavan
kuvallensa, täytyy hänen, voidakseen tälle luonnoksellensa antaa elämän
ja hengen, rakastua sulostautua siihen, siks kunnes sen vartalo valmis
on, eikä hän sit' enää tarvitse. Tämä on tarpeellinen värityksen
vuoksi."
"Ja kuitenkin venyttää hän uhrinsa piinapenkille ja uskoo tehneensä
velvollisuutensa, kun hän on piinapenkille ja uhrin päälle ruusuja
riputellut; ja kun modelli eli malli on kuollut, pusertaa jonkun
kyyneleen hänen muistonsa kunniaksi ja lohdutaksen sillä, että hän
tällä kyyneleellä, tällä surumielilisen suloisella, soinnukkaalla
kukkiolla on lepyttänyt vihoitetun Jumalan."
"Tuop' on oikeen ihmetyttävää, miten sinun kieles on realistista,
aineellista, aistillista; eip' uskoisi sinua minun tyttärekseni."
"Se lienee realistista sentähden, että se valitettavasti on totta."
"Mutta myöskin epäkaunista, rumaa."
"No hyvä! Sata kertaa kernaammin rumaakin kuin valhetta."
"Pardon! Sinull' ei ole ideaalista perustusta, sinä et jaksa käsittää
eikä sinulla sentähden ole mitään sympathiaa (myötätuntoisuutta) niihin
uhreihin, joit' ideaali vaatii. Mieluisemmin toivoisin, että sinun
miel'alas sointuis enemmän siihen suuntaan, minkä tanskalainen
runoilija kuvaa antaessaan kuningattaren Dyveke'lle, joka hänen
kanssaan kilpaili kuninkaan rakkaudesta, sanoa näin: 'olkaamme
ystävykset! -- Me itse iloisina ja onnellisina, tulee meidän tehdä
Kristiern'imme päivät onnellisiksi.' Tämä oli naisen rakkauden suuruus,
madame, tämähän unhoitti itsensä rakastetun tähden."
"Suuruus, jok' oli kiihoitettu ja siis naiselle liian halp'arvoinen.
Tuo tanskalainen runoilija oli kuitenkin psykoloogi kyllin, antaaksensa
Dyveke'n kiittää itseänsä tuosta kunniasta. 'Hänen rakkauttansa en
jonkun muun kanssa jakaa voi!'"
Kreivi Vasilin katsanto kävi perin norpalleen, saadessaan kuulla tuon
äkkinäisen, odottamattoman varustusmuutoksen; kreivi haeskeli turhaan
teoriioissansa tuota odottamatonta.
"Vaimon täytyy taipua miehensä tahdon mukaan," sanoi hän vihdoin
peljästyneenä.
"Tietysti, isäni! Mutta naisen jalous ja korkeus ei saa taipua miehen
kurjuudelle ja itsekkäisyydelle." -- --
"Miss' olet ollut?'" kysyi André, kun hän pian sen jälkeen meni Olgan
sivuitse franseisin vuorossa.
"Minä olen koettanut tehdä hyvää vähäsen siellä, missä sinä olet tehnyt
pahaa," vastasi hän matalasti.
"Mit' olet uskaltanut?"
"Minä en ole mitään uskaltanut," sanoi hänen vaimonsa. "Minä olen
ainoastaan tehnyt velvollisuuteni."
Samassa silmän räpäyksessä riens eräs linnoituksen upseereista sisään
tanssivien keskelle.
"Tietoja Kautokeinosta!" huusi hän. "Uskonvimma on tullut Karasuannosta
ja tehnyt Kautokeinon lappalaiset hulluiksi. Siellä on täydellinen
kapina ja meteli, väkivaltaisuus ja oma kosto, kukaan ei ole varma
hengestään!"
Kovasti sattui tämä sanoma. Hämmästyneinä ja kauhistuneina kokoutuivat
vieraat hänen ympärilleen.
André, jok' oli päästänyt neitonsa tanssin tau'ottua, puikahti
piirihin. Hän oli kuolon kalpea kasvoiltaan. "Minun isäni!" huudahti
hän.
"Kanttori on turvassa," vastasi luutnantti, "ei kukaan rohkene koskea
hänehen."
André hengähteli syvästi, ikään kuin olis tahtonut jonkun
odottamattoman ja vasten mieltä tulleen kuorman pois viskata
rinnoiltaan.
Tällä kauhun sanomalla ja sen saattamalla pikaisella peloll' oli se
kiitettävä vaikutus, ett' iltakemut kohta lakkautettiin ja kun ilmakin
oli tyyntynyt, niin pääsivät vieraat aikaiseen kotihinsa.
"Mit' on uskonto!" huudahti André, kun he kävelivät takaisin Vardöhön.
"Esthetiikkiä," vastasi kreivi Vasili. "Joll'ei niin olis, niin
tohtisin antautua sanomaan: sinull' ei ole mitään uskontoa. Sinä olet
protestantti ollut, sinä olet -- sen verran, minkä minä tiedän, --
vielä roomalais-katolilainen."
"Bravo (hyvä)! Minä yhtä kernaasti saattaisin olla
kreikkalais-katolilainen, tulenpalvelija, muhamettiläinen, -- minull'
olis halu koetella kaikkia uskontoja, ko'otakseni --"
"Extraktia (mehustetta)!" virkkoi kreivi Vasili.
"Extraktia!" kertoi André. "Aivan hyvä! Ratkaise vaan minulle problemi
(tehtävä)! Kuinka voipi jumalisuus tulla elinvoimaksi?"
"Sen ehkä tulet nyt näkemään," sanoi Olga.
André seisahti.
"No, mitäs sitten on olevinansa tämä uskonvimma?" virkkoi hän. "Minä
Tromsöössä vaiston tapaisesti aavistin, kun minä seisoin, katselin
akkunoihin ja virsiveisun kuulin kaikuvan ulos huoneista. Mitä taivahan
nimessä on tämä?"
"En tiedä," vastas Olga. "Tiedän vaan, ett'ei elämä ole leikkiä, ei,
vaan vakavuutta, eikä sillä sentään ole lainkaan leikittelemistäkään.
Uskonvimma ei ole luotu kokeiden tekemisen välikappaleeksi."
"Minun täytyy päästä Kautokeinoon," huudahti André. "Ken uskaltaa tulla
seurassani?"
"Minä, minä," sanoi Olga, "minä tahdon tavata sinun isäs."
"Ja minä seuraan myötä, mes enfants (lapsukaiseni)," vakuutti kreivi
Vasili. "Kosk' eivät lappalaiset uskalla koskea kanttoriin, niin eivät
he uskalla meihinkään koskea."
"Varo sinuas, André!" pyys Olga. "Varo sinuas, kun Kautokeinoon
tulemme. Vaatia taivasta taisteluun kanssansa, saa koston."
"Saamme nähdä," sanoi André.