16. LUKU.

Louise Walter, jonka kasvatusvanhempainsa kanssa piti käymän

tervehtimässä muutamia sukulaisia Vesisaaressa, seuras mukana

matkaseurassa. Andrén huomio oli jotenkin höltynyt; hän väsyi, kun ei

hän voinut mitään päätöstä puristaa näkyviin.

"Tuo nuori tyttö on liian alakyntinen hänelle, voidaksensa herättää

hänen mustasukkaisuuttansa," ajatteli hän. "Minä saan silmäillä

löytääkseni jonkun etevämpi lahjaisen naisen, joka paremmin osaa Olgaa

pinteessä pitää. Minä en antaunnu, Olga Vasili. Venhe kaatuu, ja sinun

on silmäs avaaminen ja nostaminen!"

Joulupäivän ehtoo oli.

Vanhan Vardöhus'in -- muinoin Vargögarhus, luultavasti vuonna 1310

perustanut Gissur Galle, joka kuningas Hakon viidennen hallitessa oli

lähetetty ylös Finmarkeniin veroa kiskomaan, -- mannermaast' eroittaa

tuo paria pyssynkantamaa leveä Busesundin salmi.

Saattavatpa kuitenkin talven myrskyt meuruta tuossa kaidassa salmessa

niin, ett' yhdistys mannermaan kanssa usein on lakkautuneena, ja

Vardöön asukkaat silloin ovat täydellisesti eroitetut koko muusta

maailmasta. He näinä myrskyajan piustoina ovat kokonaan joutuneet

jäämeren hillimättömän vihan lapsiksi.

Muutoin on talven kylmyys verrattain heikko ja meren rannikkoa pitkin

nähdään koko talven aika kauttaaltansa lampaita, jotka haeskelevat

jäkälää niillä main, joist' on lumi tuiskussa muualle siirtynyt.

André vaimoinensa ja kreivi Vasili Vardöön hienon, sivistyneen yleisön

kera olivat kutsutut illallisille ja tanssiaisiin Vardöhus'in

komendantin luo.

Myllyävä myrsky ulvoi. Venäläiset lotjat, jotka kelluivat

kiinnitettyinä Busesundissa, repivät ja ruhjoivat ankkurivitjansa kuni

voimattomassa kuolon kamppauksessa. Haahkatelkät ja kalalokit koettivat

kirkuen saada töppösensä tarttumaan mastojen huippuihin, ja tuota

viittäkymmentä kyynärää korkeata kallioseinää vasten, joka seisoi

ryntähin avoimeen mereen päin, ja jonka suojelevassa turvassa kaupunki

pienine kirkkoinensa rähjötti, pursuivat aallot semmoisessa raivossa,

että poreilevan vaahdon pirottelivat kallioseinän suippoiset särmät, ja

myrsky suomitsi eteenpäin yli saaren.

Sakea lumiryöppy esti vieraita näkemästä eteensä askeltakaan.

Ainoastaan silloin kun revontulet leimahtelivat ylös pyryilman läpi,

saattoivat he jonkun sekunnin nähdä komendantin asumuksen häämöittävän

ja noita ystävällisiä, punaisiksi maalattuja huoneita, jotka

kohottautuivat linnan muurien yli.

Väsyneinä ja melkeinpä uupuneina ryömivät vieraat edes kaitaa,

kaadetuista koivun vesoista laitettua kujaa, jok' aina talven aikana

yhdisti linnan ja kaupungin. Tämä varovaisuus oli samalla joku käskevä

välttämättömyys; sill' ilman noiden alastomain, rapistuneiden

tienosoittajain käsivarsitta olisivat kulkijat eksyneet lumi-pyryssä ja

armotta joutuneet pois radalta ulos meren nieltäviksi.

Komendantin asunto oli valoisa ja hauska. Naisten valkoiset puvut ja

kukkais-kiehkurat sointuivat sangen hyvin pyryn ja pakkasen maalaamien

rusoposkien kanssa. Samovaara kiehui kihisten ja karavaanitee höyrysi.

André oli taas oma itsensä. Mielenkiihko oli haihtunut pois, hänen

"paaninen kauhunsa" oli tyyntynyt ja tuntui hänestä nyt ainoastaan

pieneltä jutkulta, jonka hänen kiihtynyt fanttasiiansa oli matkaan

saanut. Hän tuns itsensä vakuutetuksi siitä, niin, hän saattais

vaikkapa vetoa lyödä, ett'ei se ainakaan ollut hänen äitinsä. Melkeinpä

hän naureli itse hänellensä, samalla kun hän kurttisieraili nuorta

englannikkoa, Miss Hopea, jok' isänsä kera Kaasjordenista sinne tullut

oli. Tuo oli nuori nainen, jonka nyt kaikkein sielutieteellisten

olettamusten mukaan piti osaaman Olgaa pinteessä pitää. Hän tahtoi

vaimollensa osoittaa, mitä hänell' oli oikeus tehdä. Hänen tuli nostaa

ja avata silmiänsä!

Olga otti kuitenkin huomioonsa tät' uutta lemmityistä yhtä vähän kuin

entistäkään; sillä hänen ajatuksensa samassa saivat suunnan, joka hänet

täytti tuskalla ja levottomuudella.

Aina sen mukaan kuin ilta kului, eivät nimittäin hänen silmänsä

kääntyneet Louise Walterin kasvoista, joiss' oli kiusallinen

värivaihdos huomattava.

"Tuliskohan todellakin tämä kurja, syntinen leikki saamaan vakavat

seuraukset!" ajatteli hän, ja närkästys valahti hänen keveästi

kuohuvaan vereensä.

Katiljongitanssi alkoi. André valitsi Miss Hopen

tanssikumppanittarekseen, mutta samana hetkenä, kun hän kiinnitti

solmiota neitosensa vaatetukseen, käännähti Louise Walter nopeasti

ympäri ja kävi vierehiseen huoneesen.

Olga, jok' oli hoksannut kyyneleet hänen silmissään, nous istuimeltaan

särjetyin sydämin ja kiiruhti heidän jäljissä tuohon vierailuhuoneesen.

"Hyvä lapsi," sanoi hän, samalla kun hän koko hänen pikaisen luonteensa

jalolla elävyydellä kietoi neiden sylihinsä juuri kuin suojellaksensa

häntä, "ole levollinen, ole levollinen, kyllä se menee ohi, kaikki

tyyni! Minä olen hänen vaimonsa ja näes, -- minähän tään kannan,

sentähden että kunnioitus minulle itselleni sanoo: sinun _täytyy_ se

kantaa."

Hätäisessä kiitollisuuden tunnossa ja samalla häpeästä ja katumuksesta,

painoi tuo nuor' impi lämpimän suutelon hänen huulilleen ja lennähti

pois.

"Hän on pelastettu," ajatteli Olga. "Oi, Jumalani! -- Kuinkahan monta

eloni ajalla tulen olemaan pakoitettu pelastamaan hänestä?!"

Kreivi Vasili avas nyt oven ja hiljaa sulki sen jälkeensä.

"Olga, minä olen nähnyt, mitä juonia sinull' on ollut; minä näin, että

sinä kävit sisään hänen jäljissään. Allons (no hyvä)! Minä tahdon

ainoastaan pyytää sinua, ett'et osanottavaisuuttas näytä niin ihan

ilmeisesti. Tässä tilaisuudessa huomaan minä sen jopa jotenkin

kiihkoutuneeksi ja exaltteeratuksi (intomieliseksi), eikä täysin

motivieratuksi (aprikoituksi). Kunniani nimessä, tuo nuori nainen

mahtaa varmaankin olla hyvin ahdasmielinen, sangen tyhmä, pöllöpää, jos

hän vaan minkään syvemmän merkityksen on antanut Andrén huomioon

otolle. Minä itse aikoinani olen exelloinut (loistanut) samallaisissa

viattomissa kurttiiseissa, ja -- kunniani nimessä, tohdin

käytännöllisen kokemukseni perusteella varmasti vakuuttaa, että

tämmöisillä kurttiiseill' on peräti pieni, ihmetyttävän vähäinen

merkitys. Joku runoilija, taideniekka -- par exemple (esmerkiks) --

alinomaa tarvitsee yhden tai toisen viattoman stimulatioonin

(yllykkeen). Tämä on psykolooginen tripuutti (sielutieteellinen vero)

nerolle, -- voyez (katsokaas) Göthe!"

"Jota minä halveksun enemmän kuin sulttaani haaremissaan," keskeytti

Olga hänet tukahtuneell' äänellä, mielipahan valloittamana rikki

reväisten hansikkaansa.

"Te käytätte ylön ankaria lausumia, madame! Tuop' ei ollut comme il

faut (miten olla pitää), -- noita modereeraten (kohtuullisentain)

tehette te viisaimmin."

"En. Päinvastoin toivoisin löytyvän vieläkin ankarampia lausumia,

voidakseni niillä täysin ilmaista sen inhon, jota minä tunnen tätä

suunnittelun mukaista murhasysteemiä vastaan."

"Murha, madame?"

"Aivan niin, -- naissydämen pyhimpäin tunteiden murha, murha hänen

sielussaan asuvasta parhaimmasta, murha sille hänen omaisuudelleen,

joka kerran on kääntäivä vasten murhaajaa, vasten murhaajaa koston

enkelinä, Nemesiksenä, koston haltijattarena."

"Sinua, tyttäreni, en jaksa seurata. Sinun ajatuksillas, minun

silmissäni, aina on se vika, että ne saavat korkealle lennättävät

siivet. Sinä puhut murhasta ja Nemesiksestä, jota vastaan minä

ainoastaan sivumennen ryhdyin muistuttamaan sinua tuosta pienestä,

huokeasti käsitettävästä ja helposti anteeks annettavasta

etuusoikeudesta, joka -- --"

"On helvetistä kotoisin."

"Fi donc (hyi sentään)! Joka kerta, kun runoilija luo jonkun uuden

naiskuvan, ja hän yhdenaikaisesti sattumoilta kohtaa jonkun kaavan

kuvallensa, täytyy hänen, voidakseen tälle luonnoksellensa antaa elämän

ja hengen, rakastua sulostautua siihen, siks kunnes sen vartalo valmis

on, eikä hän sit' enää tarvitse. Tämä on tarpeellinen värityksen

vuoksi."

"Ja kuitenkin venyttää hän uhrinsa piinapenkille ja uskoo tehneensä

velvollisuutensa, kun hän on piinapenkille ja uhrin päälle ruusuja

riputellut; ja kun modelli eli malli on kuollut, pusertaa jonkun

kyyneleen hänen muistonsa kunniaksi ja lohdutaksen sillä, että hän

tällä kyyneleellä, tällä surumielilisen suloisella, soinnukkaalla

kukkiolla on lepyttänyt vihoitetun Jumalan."

"Tuop' on oikeen ihmetyttävää, miten sinun kieles on realistista,

aineellista, aistillista; eip' uskoisi sinua minun tyttärekseni."

"Se lienee realistista sentähden, että se valitettavasti on totta."

"Mutta myöskin epäkaunista, rumaa."

"No hyvä! Sata kertaa kernaammin rumaakin kuin valhetta."

"Pardon! Sinull' ei ole ideaalista perustusta, sinä et jaksa käsittää

eikä sinulla sentähden ole mitään sympathiaa (myötätuntoisuutta) niihin

uhreihin, joit' ideaali vaatii. Mieluisemmin toivoisin, että sinun

miel'alas sointuis enemmän siihen suuntaan, minkä tanskalainen

runoilija kuvaa antaessaan kuningattaren Dyveke'lle, joka hänen

kanssaan kilpaili kuninkaan rakkaudesta, sanoa näin: 'olkaamme

ystävykset! -- Me itse iloisina ja onnellisina, tulee meidän tehdä

Kristiern'imme päivät onnellisiksi.' Tämä oli naisen rakkauden suuruus,

madame, tämähän unhoitti itsensä rakastetun tähden."

"Suuruus, jok' oli kiihoitettu ja siis naiselle liian halp'arvoinen.

Tuo tanskalainen runoilija oli kuitenkin psykoloogi kyllin, antaaksensa

Dyveke'n kiittää itseänsä tuosta kunniasta. 'Hänen rakkauttansa en

jonkun muun kanssa jakaa voi!'"

Kreivi Vasilin katsanto kävi perin norpalleen, saadessaan kuulla tuon

äkkinäisen, odottamattoman varustusmuutoksen; kreivi haeskeli turhaan

teoriioissansa tuota odottamatonta.

"Vaimon täytyy taipua miehensä tahdon mukaan," sanoi hän vihdoin

peljästyneenä.

"Tietysti, isäni! Mutta naisen jalous ja korkeus ei saa taipua miehen

kurjuudelle ja itsekkäisyydelle." -- --

"Miss' olet ollut?'" kysyi André, kun hän pian sen jälkeen meni Olgan

sivuitse franseisin vuorossa.

"Minä olen koettanut tehdä hyvää vähäsen siellä, missä sinä olet tehnyt

pahaa," vastasi hän matalasti.

"Mit' olet uskaltanut?"

"Minä en ole mitään uskaltanut," sanoi hänen vaimonsa. "Minä olen

ainoastaan tehnyt velvollisuuteni."

Samassa silmän räpäyksessä riens eräs linnoituksen upseereista sisään

tanssivien keskelle.

"Tietoja Kautokeinosta!" huusi hän. "Uskonvimma on tullut Karasuannosta

ja tehnyt Kautokeinon lappalaiset hulluiksi. Siellä on täydellinen

kapina ja meteli, väkivaltaisuus ja oma kosto, kukaan ei ole varma

hengestään!"

Kovasti sattui tämä sanoma. Hämmästyneinä ja kauhistuneina kokoutuivat

vieraat hänen ympärilleen.

André, jok' oli päästänyt neitonsa tanssin tau'ottua, puikahti

piirihin. Hän oli kuolon kalpea kasvoiltaan. "Minun isäni!" huudahti

hän.

"Kanttori on turvassa," vastasi luutnantti, "ei kukaan rohkene koskea

hänehen."

André hengähteli syvästi, ikään kuin olis tahtonut jonkun

odottamattoman ja vasten mieltä tulleen kuorman pois viskata

rinnoiltaan.

Tällä kauhun sanomalla ja sen saattamalla pikaisella peloll' oli se

kiitettävä vaikutus, ett' iltakemut kohta lakkautettiin ja kun ilmakin

oli tyyntynyt, niin pääsivät vieraat aikaiseen kotihinsa.

"Mit' on uskonto!" huudahti André, kun he kävelivät takaisin Vardöhön.

"Esthetiikkiä," vastasi kreivi Vasili. "Joll'ei niin olis, niin

tohtisin antautua sanomaan: sinull' ei ole mitään uskontoa. Sinä olet

protestantti ollut, sinä olet -- sen verran, minkä minä tiedän, --

vielä roomalais-katolilainen."

"Bravo (hyvä)! Minä yhtä kernaasti saattaisin olla

kreikkalais-katolilainen, tulenpalvelija, muhamettiläinen, -- minull'

olis halu koetella kaikkia uskontoja, ko'otakseni --"

"Extraktia (mehustetta)!" virkkoi kreivi Vasili.

"Extraktia!" kertoi André. "Aivan hyvä! Ratkaise vaan minulle problemi

(tehtävä)! Kuinka voipi jumalisuus tulla elinvoimaksi?"

"Sen ehkä tulet nyt näkemään," sanoi Olga.

André seisahti.

"No, mitäs sitten on olevinansa tämä uskonvimma?" virkkoi hän. "Minä

Tromsöössä vaiston tapaisesti aavistin, kun minä seisoin, katselin

akkunoihin ja virsiveisun kuulin kaikuvan ulos huoneista. Mitä taivahan

nimessä on tämä?"

"En tiedä," vastas Olga. "Tiedän vaan, ett'ei elämä ole leikkiä, ei,

vaan vakavuutta, eikä sillä sentään ole lainkaan leikittelemistäkään.

Uskonvimma ei ole luotu kokeiden tekemisen välikappaleeksi."

"Minun täytyy päästä Kautokeinoon," huudahti André. "Ken uskaltaa tulla

seurassani?"

"Minä, minä," sanoi Olga, "minä tahdon tavata sinun isäs."

"Ja minä seuraan myötä, mes enfants (lapsukaiseni)," vakuutti kreivi

Vasili. "Kosk' eivät lappalaiset uskalla koskea kanttoriin, niin eivät

he uskalla meihinkään koskea."

"Varo sinuas, André!" pyys Olga. "Varo sinuas, kun Kautokeinoon

tulemme. Vaatia taivasta taisteluun kanssansa, saa koston."

"Saamme nähdä," sanoi André.

André Kautokeinolainen: Kertomus perimmästä Pohjolasta · 第 25 / 37 题